Elokuisena viikonloppuna päätimme lähteä käväisemään Stetindillä, kun sitäkin reissua on vuosia suunniteltu. Lähtijät olivat minun lisäkseni Laura, Mikko ja Vesku. Tästä porukasta minä ja Laura on kärsitty vammoista ja Mikko ei ole kiivennyt kovin paljon tänä kesänä ihan muuten vaan. Ainoastaan Vesku on ollut ilmeisesti aika normaalin kiipeilyaktiviteetin tasolla. Kaikesta huolimatta todettiin, että nyt on oikea aika suunnata yrittämään Stetindin Sydpillarenia, etenkin kun tulkitsimme, että alueella sijaitsee jo viime vuodelta tuttu legendaarinen ”pohjoiskalotin korkeapaine”…

Sääennusteet olivat kyllä korkeapaineesta huolimatta luvanneet perjantai-illaksi ja lauantain vastaiseksi yöksi sadetta. Siinä kun lähestyttiin Kiirunan seudun ylänköjä ja auton pitämisessä poissa vesiliirrosta oli täysi työ, tuli taas mieleen, että ”pohjoiskalotin korkeapaine” on kyllä harvinaisen kostea korkeapaineen muoto. Myöhemmin tällä matkalla tuli todettua myös, että sitäkin voisi vähän katsella, että millä korkeudella sataa lunta, tai ainakin voisi uskoa, että jollain korkeudella on satanut lunta ja voisi myös tajuta, että ei se sula, jos lämpötila pysyy pakkasella tai lähellä pakkasta… Aiemmassa blogissani ”Alppikiipeilyä oppimassa” pohdiskelin, että kun tehdään pitkiä vuoripäiviä, niin monet ulkokiipeilylliset asiat, kuten sääennusteiden tulkinta, ovat vähintään yhtä tärkeässä roolissa kuin itse kiipeily. Nyt olimme juuri tämän kysymyksen äärellä.

Lauantaina satoi vielä aamupäivällä, joten lähdimme Stetindin ”perusleiristä”, maantien varrella sijaitsevalta telttailualueelta, lähikylään kahvittelemaan ja ihmettelemään säätilaa. Siinä ihmetellessä sade loppui, joten päädyimme ihailemaan Verdensvaet-nimistä mtb-släbiä, jota Mikko oli laskeskellut alkukesästä täysjoustollaan. Hurja, mutta tavallaan houkuttava paikka laskea pyörällä alas! Olisiko juuri läskin paikka? Ehkäpä niin, mutta tällä kertaa kävelimme släbin ylös satulalle ja ihailimme legendaarisia kiipeilyvuoria Kugelhornetia ja Eidetindenia.

Vasemman ylä- ja alareunan kuva Mikko Wähäsilta

Tämän jälkeen palasimme leiriin. Illan mittaan juttelimme muiden kiipeilijöiden ja retkeilijöiden kanssa heidän päivän kokemuksista ja huomisen suunnitelmista. Sydpillarenille oli muitakin menijöitä. Tosin Laura selvitti, että poistumisreitille eli Normalveienin harjanteelle oli satanut runsaasti lunta ja sieltä oli kääntynyt köysistöjä pois, mutta ei sen nyt annettu häiritä. Myös reitin kestosta ja sen vaatimasta lähtöajasta oli erilaisia näkemyksiä. Minä ehdotin, että aikaa menee helposti 20h teltalta teltalle ja liikkeelle kannattaisi lähteä klo 04. Laura ja Mikko kertoivat, että kaikkein onnettominkaan köysistö ei voi kuluttaa aikaa yli 15h, joten liikkeelle voidaan lähteä myöhemmin. Veskulla ei tainnut olla vahvaa mielipidettä. Kun tiedossa oli, että ylhäällä on lunta ja oletuksena oli, että sunnuntaina keli on kaunis ja lämmin ja sen seurauksena aurinko sulattaa lumet, päätimme lähteä liikkeelle vasta klo 06.

Tässä aikataulussa pysyttiin ja nousimme varsin rivakasti, reilussa puolessatoista tunnissa, hikisen mäen ylös suurelle boulderille, josta piti haarautua Sydpillarenin polku paluureitin polusta. Minä vaihdoin tässä vaelluskengät lähestymiskenkiin sekä hikisen paidan hiettömään paitaan. Taisimme kuitenkin valita matkaa jatkaessamme juuri sen väärän polun, emmekä meinanneet löytää sitten millään oikeaa polkua Sydpillarenin juurelle. Ongelmamme jakoi kiirunalaispariskunta, jonka mies oli jopa kiivennyt reitin, mutta keli oli kuulemma ollut sumuinen, samoin olivat muistikuvat polun sijainnista. Lopulta, kun olimme tutkineet huonolla menestyksellä kaikki vähänkään lupaavat poluntyyppiset urat kohti Sydpillarenia, vastaamme tuli kolmen miehen seurue, joista yksi vaikutti varsin osaavalta vuorihommissa. Sattumoisin olimme juuri oikean polun kohdalla ja tämä ystävällinen mies jopa lähti näyttämään meille oikeaa polkua reittimme juurelle.

Niinpä päädyimme kaikki kuusi, me neljä ja kiirunalaispariskunta, välillä hieman haastavankin lähestymisen kautta suuren moreenialueen reunalle katselemaan ja arvioimaan Sydpillarenin kiipeilykelpoisuutta. Kovin luotaantyöntävältähän se näytti. Vuoren julma profiili, kostealta näyttävä kivi ja yläosan lumilaikut eivät varsinaisesti houkuttaneet kiipeämään. Siinä sitä tehtiin alppinismin peruspuntarointeja. Päivän sää sinänsä näytti hyvältä, mutta parin edellisen päivän sateet ja kylmyys olivat tehneet kiipeilyolosuhteista ehkä vaikeita? Oliko kello jo liikaa? Olimme lähteneet liikkeelle suhteellisen myöhään ja reitin etsimiseen oli mennyt kauan aikaa. Ehkä liian kauan? Ensimmäinen poistumismahdollisuus oli melko ylhäällä reitillä. Oliko se edes oikea mahdollisuus? Jos ei, niin ehtisikö jo kiivetessä tulla pimeä? Tai viimeistän harjanteella? Ja jos pimeä tulisi niin pärjäisimmekö kesäkengissä mahdollisesti liukkaalla ja jäisellä reitillä tai harjanteella? Pitkähkön pähkäilyn jälkeen kiirunalaiset ja Vesku päätyivät siihen, että Sydpillarenin vuoro ei ole tänään. Mikko oli sitä mieltä, että mennään vaan kun tänne on tultu. Minä ja Laura jäimme vaa’ankieliasemaan. Lopulta taivuimme kiipeilyn kannalle…

 

Kuvat Mikko Wähäsilta

Luovutin ylimääräiset varusteet Veskulle ja siirryimme Lauran ja Mikon kanssa kiipeilyreitin juurelle. Siinä vaiheessa, kun viimein pääsimme kiipeämään, kello oli jo yli 11. Olimme siis käyttäneet 5 tuntia reitin alkuun pääsemiseen, kun 2,5-3 tuntia olisi ollut kohtuullinen aika. Alun kolme köydenmittaa, kaksi nelosta ja yksi kolmonen menivät ihan OK. Ei vauhdikkaasti, mutta ongelmitta. Ensimmäinen vitonen oli sitten jo kunnon haaste. Etenkin alaosastaan melko märkä släbi, joka piti varmistaa släbin yläpuolelle kaartuvan lipan reunaan. Jokainen tietää millainen on märkä släbi, kamala! Aikaa meni, mutta ylös päästiin. Tämän jälkeen tuli ”pieni helppo poikkari”, joka olikin yllättävän vaikea ja päätyi melko komealle ständille pystysuoran pudotuksen äärelle. Aikaa meni tähänkin. Sitten päästiin taas vitoselle. Ensin tiukka veto ylös släbille, joka seuraili tietysti hieman märkää sisäkulmaa. Liidaaja, eli minä, koki tässäkin hieman epävarmuutta ja hinasin itseni ständille ilmeisesti liian aikaisin ja mahdollisesti vähän sivuun reitiltä. Tämän jälkeen eteen tuli ”bom-bay chimney”, ehkä yksi kiipeilymaailman kamalimmista pätkistä! Repun kanssa chimneyyn sopiminen teki enemmän kuin tiukkaa. Sivuttain sinne sopi, mutta kun olisi pitänyt kääntyäkin. Ja pätkä oli NELONEN! Kukahan tämänkin on greidannut? Onneksi Mikko liidasi! No taisi siellä piipun syövereissä hyviäkin otteita olla, mutta kun ei niihin ainakaan repun kanssa näin iso mies kunnolla ylttänyt. Ehkä se greidaaja oli joku pienempi kaveri, jolla ei ollut reppua. Tästä jatkettiin pari pätkää vähän helpommalla greidillä. Näistä ensimmäinen oli todella hieno nelonen! Loppupätkällä on sitten reitin vaikeimmat osuudet. Nelosten jälkeinen vitonen oli sinänsä aika hieno hieman viisto sormihalkeama. Tosin kaikilla meillä sujui kiipeäminen sen verran nihkeästi, että suuria riemun kiljahduksia ei kuultu. Ei etenkään Lauralta, joka innostui hienon nelosen liidistä niin, että lupautui liidaamaan tämänkin. No hienosti se meni! Tämä köydenpituus oli merkattu topoon 70 metriä pitkäksi, joten se piti puolittaa meidän 60 metrisillä köysillä. Seuraavaksi saavuimme suurelle hyllylle, jonka jälkeen reitti jyrkkeni selkeästi. Lopussa oli varsinaista kiipeilyä kolme köydenpituutta, greidiä 6-, 5+ ja 6-. Tässä kohtaa oli mahdollisuus myös poistua reitiltä Stetindenin normaalireitin harjanteelle johtavaa hyllyä pitkin. Kello oli jo niin paljon, että päätimme käyttää tämän mahdollisuuden, vaikka emme olleetkaan myöhäisestä ajankohdasta huolimatta yksin vuorella. Viereisellä vaikeammalla reitillä näimme pari norjalaista miestä, jotka tervehtivät meitä iloisesti. Ei se hyllykään lopulta ihan ongelmaton tapa poistua reitiltä ollut. Perjantain ja lauantain sateet olivat tulleet täällä lumena ja kaikki lumi oli edelleen jäljellä. Meillä ei tietenkään ollut mitään jäärautojen tyyppistäkään mukana, ainoastaan kevyet lähestymiskengät. Hylly oli pääosin leveä ja turvallinen, mutta parissa paikassa hyvinkin kapea ja hieman jopa vaikea. Tietenkään kesäkengät ja luminen hylly ei ihan paras yhdistelmä ollut. Onneksi matkan varrelle sai ihan mukavasti varmistuksia. Tietysti se hidasti matkaa, mutta takasi turvallisen etenemisen. Aikaa kuitenkin kului yllättävän paljon. Käytimme poistumishyllyyn 3 tuntia.

Oikea kuva Mikko Wähäsilta

Kun saavuimme Stetindenin normaalireitin harjanteelle alkoi tulla pimeä. Ensimmäinen vilkaisu harjannetta pitkin eteenpäin, tai oikeastaan alaspäin, oli melkeinpä mykistävä. Kapea harjanne putosi jyrkästi ehkä reilun metrin levyiselle ja noin 10 metriä pitkälle ”muurille”, jonka päästä löytyi laskeutumispultit edelleen alemmas harjanteelle. Ensimmäinen ajatus laskeutumisesta pimeässä lumista ja jo hieman jäistä jyrkkää harjannetta tuollaiselle muurille ei oikein houkuttanut. Harjanteella sattui olemaan juuri tässä kohdassa pieni luola, jossa olisimme olleet ainakin tuulelta suojassa. Pohdimme jo, että pitäisikö yöpyä luolassa. Toisaalta jo lyhyehkön pysähdyksen aikana tuli kylmä, joten ei monen tunnin paikallaan olokaan houkuttanut. Jatkoimme eteenpäin. Laskeutuminen muurille sujui ongelmitta, samoin itse muuri. Kun olimme laskeutuneet köysillä muurilta alas, kaksi norjalaista miestä, jotka olimme nähneet viereisellä kiipeilyreitillä, saavuttivat meidät. Oli varsin mukava kuulla, että reitti oli heille tuttu ja he antoivatkin meille erittäin arvokkaita neuvoja oikean reitin löytämiseksi. Kaverit käyttivät myös mielenkiintoista tekniikkaa harjanteella. Heillä oli ohut 60 metrinen köysi ja he etenivät ankkurista varmistaen koko köyden mitan kerrallaan muutamilla varmistuksilla. Tekniikka oli ainakin nopea! Me etenimme hitaammin. Teimme kaiken ennen kaikkea turvallisesti. Muurilta laskeutumisen jälkeen edessä oli vielä pari kolme vaikeampaa kohtaa. Yksi harjanteella hajareisin ratsastus, pari hieman kiipeilyllisempää kohtaa ja yksi kallion päätykulman kiertäminen hieman hankalalla släbillä. Kaikki oli tietysti normaalia vaikeampaa lumen ja jään ja meidän kesävarusteiden takia. Pimeässä alkoi mennä mittasuhteetkin hieman sekaisin. Luulimme kaikki, että viimeinen nousu Halls Fortoppenille, olisi ollut uuvuttavan pitkä, mutta eihän se sitä ollut. Itse tajusin tämän, kun näin Mikon hahmon otsalampun valossa rinnettä vasten. Siinä vaiheessa helpotus oli tietysti suuri, kun tajusi, että pääsemme vihdoin viimein polun alkuun.

Vietimme harjanteella 4 tuntia ja sitä ennen olimme siis olleet poistumishyllyllä 3 tuntia. Siinä ajassa ehti kokea monenlaisia tunteita. Kun päätimme keskeyttää kiipeilyn, ensimmäinen ajatus oli tietysti pettymys. Reitin varsinaisen kiipeilyosuuden loppu näkyi niin lähellä, mutta silti niin kaukana. No sitten, kun näimme, että poistumishylly oli aivan kuljettavissa oleva, tuli jonkinlainen helpotus. Ainakin itse uskoin siihen, että olisimme olleet vaelluspolun alussa ennen pimeää. Olihan meillä aikaa jopa 3 tuntia! Ei se sitten ihan niin mennyt. Kun lopulta olimme pelottavalta ja vaikealta näyttävän harjanteen alussa juuri pimeän tulon hetkellä, iski jopa pieni pelko. Monenlaiset kysymykset pyörivät mielessä. Löytäisimmekö oikean reitin pimeässä? Auringon laskiessa harjanne alkoi myös jäätyä. Olisiko luminen ja jäinen reitti liian vaikea kesäkengillä? Riittäisikö energia kylmässä ja vaikeassa maastossa? Takana oli kuitenkin jo 16 tuntia raskasta tekemistä suhteellisen vähäisellä ravinnolla. Lopulta, kun malttoi rauhoittua ja katsella hieman ympärilleen, nämä huolet haihtuivat. Pimeän tultua pilvet olivat kadonneet ja yllämme oli tähtikirkas taivas. Pääsimme nauttimaan myös revontulien loimusta. Alhaalla laaksossa näkyivät lähikylän valot. Loppujen lopuksi olo oli seesteisen rauhallinen. Siinä vaiheessa kun jouduimme harjanteen tuuliselle puolelle, alkoi tuntua jo siltä, että olimme siirtyneet Gaston Rebuffat’n kirjan Alppihuippuja valloittamassa sivuille. Mieleen hiipi ajatus, että tämä on sitä oikeaa alppinismia! Pohdiskelin myös, että itse asiassa olemme hyvin etuoikeutetussa asemassa. Tällaisia elämyksiä pääsee kokemaan hyvin harva ihminen. Kaikesta huolimatta, tämän oli juuri yksi niistä hetkistä, jonka takia kiipeilyä kannattaa harrastaa!

Mikä sitten meni hyvin ja mikä huonosti? No pohdimme etukäteen paljon olosuhteita ja itse kiipeilyä. Olosuhteet seinällä ja harjanteella eivät tulleet varsinaisesti yllätyksenä. Uskoimme kuitenkin, että olisimme olleet nopeampia ja päässet päiväsaikaan pois harjanteelta. Reitin etsiminenkin vei tietysti aivan liikaa aikaa. Lopulta aliarvioimme reitin kosteuden vaikutukset kiipeilynopeuteen ja yliarvioimme oman kiipeilykuntomme ja -kykymme. Hyvää oli kuitenkin se, että näistä virhearvioista huolimatta pysyimme rauhallisina ja jaksoimme tehdä kaiken turvallisesti. Positiivista oli myös se, että jokainen meistä jaksoi fyysisesti erittäin hyvin melkein vuorokauden suorituksen vähällä ravinnolla. Koko reissu antoi loppujen lopuksi uskoa omiin kykyihin vaikeissa olosuhteissa sekä siihen, että tällä porukalla uskaltaa lähteä melkeinpä mihin vain. Myös ryhmämme toiminta itseohjautuvana tiiminä oli kiitettävää. Vesku päätti vetäytyä kiipeilystä, mutta oli jättänyt meille erittäin ystävällisesti pientä evästä tavarapiiloomme paikkaan, josta nousu- ja laskeutumispolku haarautuivat. Keksit, smoothie ja energiavesi kelpasivat erinomaisesti ja tulivat tarpeeseen! Myös se, että Vesku oli kaikesta epävarmuudesta huolimatta nukkunut normaalin yön teltassa koitui meidän retkikunnan eduksi. Aamulla kun raahustimme väsyneinä leiriin, Vesku keitteli meille erittäin tervetullutta kuumaa mehua. Aamiaishetken jälkeen päätimme, että puramme leirimme ja lähdemme samantien ajamaan takaisin kohti Helsinkiä. Vesku oli tietysti meistä ainoa, joka jaksoi käydä rattiin ja ajoikin ensimmäiset tunnit samalla, kun me muut nukuimme. Homma toimi siis tässäkin suhteessa loppujen lopuksi erinomaisesti! Kaikesta huolimatta reissu oli kokonaisuutena erittäin hieno ja varmasti opettavampi kuin yksikään aiempi reissumme. Tästä on hyvä jatkaa uusiin seikkailuihin…