Tämä kesä ei ole ollut kiipeilyn suhteen kovin kaksinen. Aiguille Dibonan ja Stetindin reissut olivat tietysti todella hienoja juttuja, mutta kevään nilkkavamma esti pääosin vakavan ulkokiipeilyn. Kaikesta huolimatta ennen perinteistä syyskuun Kalymnoksen reissua kiipeily alkoi tuntua ihan hyvältä. Sama hyvä tunne jatkui reissumme ensimmäisenä kiipeilypäivänä, mutta niin vain tämän kesän kiipeilyt jatkuivat loppuun asti onnettomien tähtien alla ja sain flunssan lauantaina ja sunnuntain välisenä yönä, vieläpä sen verran kovan flunssan, että olin koko loppuloman enemmän tai vähemmän kipeänä.

 

No oliko tämä tämän kesän viimeisenkin kiipeilyreissun viimeinen niitti sitten maailmanloppu? Loma pilalla vai? No ehkä olisi ollut, jos kyseessä olisi ollut pelkkä kiipeilyloma kiipeilykohteessa. Kalymnos ei ole meille kuitenkaan enää pelkkä kiipeilykohde. Kalymnoksesta on muodostunut melkeinpä toinen koti.

 

Harvaan paikkaan maailmassa saapuminen tuntuu yhtä mukavalta ja kodikkaalta kuin Kalymnokselle. Ratsastustemme kautta olemme tutustunet hevostallia pitävään ja ratsastuksia järjestävään Theoon ja hänen perheeseensä ja olemme koko talven vaihtaneet kuulumisia Facebookin kautta. Fatolitiksen kiipeilykahvilaa pitävän perheen elämää olemme seuranneet perheen tyttären Petroulan Instagram-tilin kautta. Kalymnos Scooter Rentalin Drososkin on jo kuin vanha tuttu. Samat jutut ja vitsit joka vuosi. Monissa kaupoissakin meidät muistetaan. Lieneekö syynä Päivin punaiset hiukset vai onko kalymnoslaisten kauppiaiden muisti vain poikkeuksellisen hyvä?

 

Kalymnoksella ei kuitenkaan onneksi törmää massaturismin varjopuoliin, joista vaikkapa Kos ja Rhodos ovat malliesimerkkejä. Kalymnoksella esimerkiksi ravintoloiden hinta-laatusuhde on säilynyt erinomaisena. Ravintolaruoka on maukasta peruskreikkalaista ruokaa ja hinnat ovat edulliset. Kukaan ei tuputa mitään eikä kylän raitti ole täynnä ”limaisia” sisäänheittäjiä.

Massourin kylän intiimi tunnelma ja kyläläisten rento ja välitön ystävällisyys tekevät Kalymnoksesta todella poikkeuksellisen kodikkaan kohteen. Olimme ajatelleet, että vuoden päästä voisimme jättää Kalymnoksen reissun vaihteeksi väliin. Kun olimme ehtineet olla noin kaksi tuntia Kalymnoksella ja istuimme lounaalla Fatoliksen kiipeilykahvilassa, totesimme yksimielisesti, että tänne me tulemme myös ensi syksynä…

…ja jos vielä hieman jatkan matkailun filosofisemman puolen pohdintaa. Kiipeilyn lisäksi kävimme jälleen ratsastamassa kolme kertaa. Varmaankin ensimmäisen ratsastuksemme aikana, kun hevosemme etenivät rauhallisesti kävellen kuuman auringon alla halki auringon polttaman vuoristomaiseman ja olo oli vähintäänkin epätodellinen, kuin jostain leffasta, ryhdyin pohtimaan sitä kuinka etuoikeutetussa asemassa loppujen lopuksi olemme.

Meidän ratsastusoppaamme Theo ei ole ikinä käynyt ulkomailla. Moni suomalainenkaan ei ole. Ei ainakaan välttämättä kovinkaan monessa maassa. Puhumattakaan kaikista maailman miljoonista ja taas miljoonista köyhistä, jotka eivät ole poistuneet ikinä kotislummistansa. Suurin osa maailman ihmisistä ei ole nähnyt ikinä vaikkapa lunta. Sen sijaan me, jotka tämänkin blogin juttuja kirjoittelemme, olemme kiertäneet kymmenissä maissa ja monella mantereella. Olemme nähneet luontoa aivan laidasta laitaan. Pohjoisen tundralta päiväntasaajan viidakoihin. Vuorien huipuilta tasangoille ja kauniille hiekkarannoille. Olemme nähneet kaupunkeja, kyliä ja maaseutua eri puolilla maapalloa. Meidän pitää aivan varmasti olla kiitollisia tästä etuoikeudesta, mutta pitäisikö meidän myös jotenkin ”maksaa takaisin”, jotta emme vain kuluta luonnonvaroja pitkillä lennoillamme ja ”turhilla” automatkoillamme saavuttaaksemme huvia itsellemme? Erityisesti köyhemmissä maailman kolkissa tulee joskus sellainen olo, että olemmeko me katselemassa ihmisten köyhää ja raskasta todellisuutta kuin jotain elokuvaa ja ”leffan” loputtua palaamme omaan mukavaan ja hyvinvoivaan lintukotoomme?

 

Ja kuinka sen ”takaisin maksun” voisi tehdä? Kysymys on vaikea. Voimme tietystiä pyrkiä käyttämään paikallisten ihmisten tarjoamia palveluita ja auttaa heitä siten työllistymään. Eikä aina ehkä tarvitse sitä viimeistäkään senttiä tinkiä, vaikka tinkiminen maan tapa olisikin. Mutta entä matkan jälkeen? Voimmeko tehdä jotain vielä täällä kotona hienojen matkakohteidemme eteen? Voisiko yksi tapa olla jopa nämä blogi-kirjoitukset? Näillä teksteillä voimme ainakin kertoa niistä upeista paikoista joissa olemme käyneet. Ehkä joku muukin innostuu lähtemään reissuun ja helpottaa ihmisten elämää siellä kaukana. Ehkä on hyvä myös välillä kirjoittaa muustakin kuin pelkästä harrastamisesta, kaikesta siitä mitä matkalla näemme, tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä. Ehkä nämä jutut saavat jonkun populistiseen ”rajat kiinni” propagandaan viehtyneen henkilön pohtimaan, että olisiko sittenkin niin, että Alppien eteläpuolella asuu muitakn kuin mafiosoja ja terroristeja? Voisiko olla niin, että ihmiset ovat joka puolella maapalloa loppujen lopuksi vieraanvaraisia ja ystävällisiä ja haluavat elää rauhassa perheidensä ja ystäviensä kanssa ilman sotaa tai väkivallan uhkaa? Voisivatko he jopa haluta mieluummin elää kotonaan kuin lähteä vaeltamaan jonnekin kylmään ja vieraaseen pohjolaan?

Ehkä joku näitä juttuja lukeva ryhtyy pohtimaan, että voisivatko ne muutamat ihmiset, jotka tänne pohjoiseen haluavat tulla, olla sittenkin enemmän voimavara kuin uhka? Voisivatko he olla enemmän osa ratkaisua kuin osa ongelmaa? Ehkä myös he voivat toimia välittäjinä kulttuurien välillä ja olla luomassa yhteisymmärrystä? Vastaavasti mekin voimme reissuillamme kertoa paikallisille elämästämme Euroopassa. Voimme kertoa, että meillä on moni asia hyvin, mutta emme elä paratiisissa mekään. Voimme kertoa, että myös me haluamme elää rauhassa kotonamme emmekä halua olla uhka kenellekään. Ehkä meistä jokainen voi yrittää luoda omalla pienellä panoksellaan yhteisymmärrystä kulttuurien välille. Mitä paremmin ymmärrämme toisiamme, sitä vaikeampi on väkivaltaan viehtyneiden kansankiihottajien löytää ”pyhiä sotureitaan” ja sitä paremmassa turvassa meistä jokainen tällä maapallolla on. No emme me ehkä reissuillamme tai näillä blogijutuilla maailmaa pelasta, mutta viime kädessä muutos lähtee meistä jokaisesta ja ainakin me voimme yrittää omalta osaltamme olla parempia ihmisiä…

…ja jotta tämä bloggaus ei nyt mene aivan täysin maailman parantamiseksi, niin vielä pari sanaa kiipeilystä. Ei reissu kiipeilyn osaltakaan ihan turha ollut. Päivi, joka siis on viimeksi kiipeillyt vuosi sitten Kalymnoksella eikä liian montaa kertaa sitäkään ennen, nosti tasoaan merkittävästi. Viime vuonna nelosetkin tekivät tiukkaa yläköydessä, joku 5a taisi juuri ja juuri mennä, nyt meni jo 6a. Eikä yläköysittely enää edes riittänyt vaan piti päästä liidaamaan ensin 4a ja pari päivää möhemmin jo 5a.

 

Kannattaakohan tätä kiipeilyä edes treenata? No ei kiipeily minunkaan osaltani aivan hukkaan mennyt sairasteluista huolimatta. Minulla on ollut jo melko pitkää jonkinlainen ”henkinen yhteys” släbikiipeilyn kanssa. Nyt löysin jotain samanlaista jyrkkiin pokettireiteihin. Ne ovat olleet minulle aina jotenkin erityisen vaikeita. Nyt löysin jostain syystä täysin ennen kokemattoman rentouden ja luottamuksen näille reiteille. En tiedä miksi juuri nyt. Ehkäpä juuri siksi, että voimat olivat sairastelun takia hieman poissa, joten piti keskittyä kiipeämään muilla avuilla. Vaikka viikko oli ohitse aivan liian nopeasti, tälläkin kertaa, niin tästä on kuitenkin mukava jatkaa kohti sisäkiipeilykautta ja ennen kaikkea kohti hiihtolatuja ja laskettelurinteitä! No ensi vuonna palataan Kalymnokselle ja toivottavasti se kesä on kiipeilyn suhteen hieman tätä kesää onnekkaampi!