Loka-marraskuun vaihteessa, sinä päivänä kun talven ensimmäinen räntäsade saapui Helsinkiin, lennähdimme Sisiliaan ottamaan vähän valohoitoa. Ajankohta on erinomainen kiipeilyjen kannalta. Lämpötila oli yöt ja päivät 20 asteen tuntumassa. Alkuiltapäivästä, noin klo 13-15 auringossa oli liian kuuma kiivetä, mutta muutoin ei mitään ongelmaa. Sateitakin lupailtiin pitkin viikkoa, mutta ainoastaan yhden kerran sade osui kiipeilykalliolle. Sadetta tuli hiljakseen noin 5 min ja välittömästi sen jälkeen kallio oli taas kuiva.

San Vito Lo Capo on n. 1,5 tunnin ajomatkan päässä Palermosta, jonne lensimme yhdellä vaihdolla. Matka-aika oli ihan siedettävä, mutta käytännössä matkapäivänä ei voi harkita mitään vakavampaa kiipeilyä.

Lento Helsingistä lähti noin kuuden aikaan aamulla. Majoituksen, kauppareissun ja evästelyn jälkeen ehdiittiin kiipeämään pari reittiä Torre Insuliddalla ennen auringonlaskua.  Lähestymiseen ei tarvinnut tuhlata aikaa, sillä kalliolle käveli autolta pari minuuttia.

Suurin osa San Viton sektoreista on yhtenä jonona pitkin rantaa. Lähestymiset kuitenkin vaihtelee aina sen mukaan onko menossa pohjoispäähän vai etelän puolelle. Vai keskelle. Sektori nimeltä Bunkkeri sijaitsee jotakuinkin keskellä. Sinne suuntasimme toisena päivänä.

Bunkkeri oli suosittu sektori. Tosin tulevina päivinä todettiin, että kaikilla sektorilla, missä oli meille sopivaa kiivettävää, oli paljon porukkaa. San Viton kallioilla on ehkä suhteellisen paljon 6b ja siitä ylöspäin olevia reittejä. 5 – 6a reiteille on paljon kysyntää. Päästiin kuitenkin melko hyvin kiipeämään sitä mitä haluttiin, vaikka porukkaa olikin paljon.

Tuollaista kallioseinämää on siis joku 4-5 km, joten siihen riittää aika monta sektoria ja reittiä.

Lähestymiset on pääsääntöisesti hyviä teitä/polkuja tasaisella maalla.

Kolmantena päivänä suunnattiin Calamancinaan, jossa liidasin reissun ekan 6a+:n, jolla kuvan oranssi köysi on. Monin paikoin kivi on tosi terävää, mikä ei ole oikein minun mieleeni. Tämä ei ollut terävää vaan mukavaa otteikasta vaikkakin jyrkkää.

Calamancina ja harmaata, terävää kiveä.

Kaikilla sektoreilla oli sekä punaisempaa, muodokasta kiveä, että harmaata, jossa on teräviä muotoja. Terävää kiveä oli aika paljon ja köyden kanssa sai olla tarkkana.

Päivä Calamancinassa täynnä.

Neljäntenä päivänä pidettiin taukoa kiipeilyistä ja käytiin katselemassa Antica Ericeä, jossa on asuttu jo jokunen vuosisata ennen ajanlaskun alkua.

Antica Erice sijaitsee korkealla kukkulalla.

Kyräilyä Ericessä.

Välipäivän jälkeen lähdettin kokeilemaan miltä trädääminen tuntuu kalkkikivellä. Tarkoituksena oli kiivetä tuon oikeanpuolimmaisen töppyrän oikea reuna. Reitti olikin ihan helppo (greidiltään enintään 5 jotain). Camujakin sai ihan kohtalaisesti. Kiiloille ei oikein tuntunut löytyvän mitään paikkoja. Mutta reitti jäi silti kiipeämättä. Jo lähtiessä tuuli oli kova, mikä arvelutti hieman. Toisella kp:llä se yltyi niin kovaksi, että tuntui jo puhaltavan kiipeilijänkin kalliolta. Alkoi arveluttamaan, että tuleeko jotain ongelmia köysien kanssa. Joka tapauksessa tuuli oli niin kova, että kiipeily ei ollut mitenkään kovin mukavaa. Päätettiin laskeutua toiselta kp:ltä kun siitä vielä pääsi yhdellä laskeutumisella vähän tyynemmälle puolelle harjannetta. Vaikka tuulella oli oma roolinsa siinä minkä mielikuvan reitistä sai, niin ei se nyt erityisesti houkutellut yrittämään uudelleen. Kiva retkireitti, mutta kiipeily ei ollut kaksista.

Kuudentena päivänä kokeiltiin sitten pitkää sporttireittiä (Monte Monaco, Via Fratelli Titt). Topon mukaan kahdeksan ensimmäistä kp:tä oli pultattuja ja sen jälkeen trädiä. Pultattuja köydenpituuksia olikin kuitenkin vain kuusi, mutta pultattu osuus päättyi siihen mihin se oli topossa merkattukin päättyvän. Ankkurit oli vain eri kohdissa kuin mitä topoon oli merkattu ja niitä oli vähemmän. Ylimmältä pultatulta kp:ltä pääsi hyvin laskeutumaan.

Jo yhden kp:n reiteillä oli todettu, että pulttivälit oli toisinaan aika pitkät. Ihan vaan varmuuden vuoksi otettiin matkaan pieni setti camuja. Mikä osoittautui erinomaiseksi ajatukseksi. Reitin puolivälissä oli aika jännä poikkari, missä omat lisävarmistukset oli todella kivat. Viimeisellä kp:llä oli muuten vain enää muutama hassu pultti. Kiipeily oli kuitenkin ihan kivaa ja meni sujuvasti. Koska meidän perässä tuli toinen köysistö ja laskeutuminen oli nousureittiä, jäimme toppiin odottelemaan, että perässä tulijatkin pääsevät ylös. Se oli kuitenkin virhe. Heillä kun homma kesti. Odottelimme varmaan pari tuntia, että he pääsivät viimeiset pari kp:tä. Kävi ilmi, että kaverit oli elämänsä ekalla multipitcillä. Kun lopulta päästiin laskeutumaan, se meni ihan sujuvasti. Poikkarit hieman jänskätti miten niistä selviydytään, mutta siinä kohtaa ei enää laskeuduttukaan kiipeilyreittiä vaan suoraan maahan. Laskeutuminen oli siten aika nopsa.

Pitkät reitit ei selvästikään ole San Vito Lo Capossa se ykkösjuttu. Lähestymiseen ei ollut selkeää polkua ja tarvoimme korkeassa heinikossa ja piikkipuskien joukossa jyrkähköä rinnettä. Suosittelen pitkiä housuja tuolle lähestymiselle, jos ei halua viilleltyjä sääriä.

Seitsemäntenä päivänä kiivettiin taas auringossa Torre Insuliddassa, vaikka samaan aikaan toisella suunnalla oli aika sateisen näköistä.

Kahdeksas päivä ja Casa Claudia.

Yhdeksäs päivä ja Campo Base. Sieltä löytyi mun mieleinen 6b, Ladri di Moschettoni (oikea kuva). Elämäni ensimmäinen 6b liidi ulkona!

Viimeisenä, kymmenentenä päivänä suunnattiin Pinetaan. Liekö jo viimeisen päivän väsymystä vai boulderointiharjoituksen puutetta, mutta oikeanpuolimmaisen kuvan 6a ei vaan mennyt. Aina välillä reiteillä oli kunnon bouldermuuveja, joten boulderointi voisi kannattaa ennen San Vito Lo Capon reissua.

Kaikki kiva loppuu aikanaan. Olin tyytyväinen reissun kiipeilyihin ja muutenkin teki hyvää päästä etelän aurinkoon marraskuussa. 11 päivän reissu oli kyllä siitä hyvä, että kiivetä sai aivan riittävästi. Mitään ei oikeastaan jäänyt hampaan koloon ja tästä on hyvä jatkaa taas kiipeilyjä kotipuolessa.

Kissoista ja kylästä sitten toisessa jutussa.