Vierailimme helmikuun alussa Salamajärven Kansallispuistossa hiihtovaelluksen merkeissä. Yritettiin toteuttaa tätä jo viime vuonna, mutta jäi silloin tekemättä kun ei ollut riittävästi lunta. Tänä talvena sitä todella riitti, ja ajomatkalla vähän ihmeteltiin miten päästään autoilla reitin alkupäähän jos ei metsätietä ole aurattu. Meitä oli reissussa viisi naista, joista ainoastaan Terhin tunsin entuudestaan. Samanhenkisessä porukassa tulee kuitenkin nopeasti tutuiksi, varsinkin kun ahtaa 5 naista nukkumaan korkeintaan 4 henkilön pikkuruiseen autiotupaan 🙂

Aloitimme vaelluksen Sysilammen autiotuvalta, jossa ajomatkan päälle vietimme pe-la välisen yön. Susannalla oli ensimmäinen kokkailuvuoro, ja kaikkien saavuttua perille pääsimme nauttimaan mainiosta hirvikäristyksestä asiaan kuuluvilla höysteillä. Työviikon päälle uni tuli aikaisin, ja seuraavana aamuna heräiltiinkin pirteinä hyvissä ajoin valmistautumaan päivän hiihtoretkelle kohti 15 kilmetrin päässä sijaitsevaa Valvattia.

Alkumatka ei sujunut ihan ongelmitta. Maasto oli odotettua hankalampaa, mäkistä ja metsäistä eikä ahkion veto ollut erityisen sujuvaa. Jo muutaman ylämäen jälkeen pysähdyimme laittamaan skinit suksen pohjiin, mutta seuraavaksi katkesi Terhin sauva. Tällaiselle pikkuretkelle ei kukaan tietenkään ollut keksinyt ottaa varasauvaa mukaan, vaikka olisihan se ollut järkevää. Auto oli onneksi vielä lähellä, ja kipaisin lämpimikseni hakemaan sieltä toisen sauvaparin rikkoontuneen tilalle.

Matka jatkui hitaaseen tahtiin, mutta eteenpäin mentiin koko ajan ja talviset maisemat olivat todella kauniita! Alkoi olla ilmeistä, että Valvatin tuvalle asti emme tulisi yöksi pääsemään. Pitkäluoman tuvalle saavuttuamme teimme päätöksen jäädä yöksi sinne, kun ei valoisa aika mitenkään enää riittäisi Valvattiin asti. Kartan perusteella maasto sillä suunnalla näytti myös olevan ojitettua suota, mikä ei ollenkaan sopisi yhteen ahkionvedon kanssa. Päivän saldoksi jäi vajaa 7 kilometriä hiihtoa, monta haarakäynnillä tampattua ylämäkeä ja useampi kumpareissa kaatunut ahkio.

Pitkäluoman tupa on tarkoitettu ensisijaisesti päiväkäyttöön, eikä se ole kovin talviasuttava. Pakkasen kiristyessä lähemmäs 20 astetta pienikin tupa tuntui kuitenkin houkuttelevammalta kuin telttamajoitus. Sovittelimme siis naiset ja varusteet sisään tupaan, ja saimme illan mittaan lämmitettyä mökin ihan viihtyisäksi. Maijan ja Pirjon kokkausvuorolla valmistui lohta ja juureksia, hyvin erityisellä konstilla: Ruoat pakattiin folioon ja tuhkalapion päällä sisään kaminaan paistumaan. Hyvää oli jälleen kerran!

Sunnuntai-aamu valkeni jälleen kirpeässä pakkaskelissä. Ensimmäisen metsäosuuden aikana oli vähän haastetta pitää sormia ja varpaita lämpimina, mutta tilanne helpotti kun saavuimme nopeakulkuisempaan maastoon. Omaa uraamme pitkin pääsimme etenemään yllättävän nopeasti takaisin Sysilammen autiotuvalle, ja valoisaa aikaa jäi vielä kierrokseen ympäröivillä soilla. Päivän hiihtojen päälle lämmitimme saunan.

Maanantaina lähdimme kämpän siivouksen jälkeen ajelemaan Terhin kanssa kotia kohti, Maija ja Pirjo jäivät vielä hiihtämään suokierroksen aurinkoisessa talvikelissä. Paluumatkalle mietin miten mahtava talvinen luontokohde löytyy jo Jyväskylän pohjoispuolelta, noin 5 tunnin ajomatkan päästä Helsingistä. Aina ei tarvitse ajaa Lappiin asti.

Hiihtovaeltaminen on meditatiivista puuhaa. Talvinen luonto on ankara silloin kun pakkanen paukkuu, mutta kun kerran on talviretkeilyn perusteet opetellut niin hyvin siellä pärjää. Ahkiota vetäessä tahti on sopivan verkkainen maisemien ihailuun. Tekeminen on noin yleisesti ottaen hyvin yksinkertaista, ja leiriin tultua päivän askareet pyörivät perusasioiden äärellä. Kun on tulet tehty ja lumet sulamassa, jää paljon aikaa vain olla ja nauttia. Näitä retkiä voisi tehdä useamminkin, muutamakin päivä talvisessa metsässä riittää irrottautumaan tehokkaasti arjesta. Lopuksi vielä muutama kuva kauneimmista hetkistä hiihtotaipaleen varrella.