Glåmtinden on jäänyt aiemmilla Lofoottien reissuilla kiipeämättä, koska on näyttänyt turhan työläältä lähestyä pitkää matkaa muutaman hassun köydenpituuden takia. Kiipeilyreitit myös jäävät huipputöppyrän taakse piiloon ja senkin takia kohde näyttää kiipeilyllisesti varsin vaatimattomalta. Viime reissulla käytiin sadepäivänä haikkaamassa toppiin, minkä perusteella saattoikin todeta, että ei se lähestyminen nyt niin työlästä olekaan: hyvää baanaa noin tunnin verran.

Lähestymisessä vaativin vaihe oli laskeutua jyrkän kohdan alussa olevalta pikkuharjanteelta alas reittien alkuun. Tosin siihenkin löytyi helpompi variaatio hieman pidemmältä samalla harjanteella eli läheltä kuvan keskellä olevaa satulaa.

Meitä oli kaksi köysistöä. Molemmat aloitti alhaalta Direkte-Innstegetillä, mutta hieman eri variaatioilla. Toinen köysistö kiipesi jotakuinkin Örneryggen ja toinen Örneungen. Reitit meni paikoin aika lähekkäin eikä varmaan ihan koko aikaa oltu tarkalleen reitilläkään.

Ensimmäisen nelosen kp:n jälkeen reitti oli komeaa kiivettävää. Jyrkkää ja hienoja muotoja. Tosin paikoin kivi oli murenevaa ja ruosteista ja siten camujen laittelu oli vähän jännää.

Naapuriköysistökin näytti viihtyvän reitillään:

Mitä ylemmäksi noustiin, sitä hienommaksi maisemat muuttuivat. Kohdetta voi lämpimästi suositella jo pelkästään maisemien takia. Mutta kyllä tuolla kannattaa käydä kiipeämässäkin. Oikein hyvä retkipäivä.