Jos muutoin kesän 2018 Lofoottien reissu oli tarjoillut sadetta ja alhaalla roikkuvia pilviä, niin Bare Blåbaer – päivänä aurinko helli seuruetta. Vesa ja Mikko starttasivat Pillarenille aamun kajastaessa ja meidän kolmikko lähti kohti Blåbaeria muutaman tunnin kahvittelun jälkeen.

Itse olin toista kertaa Sohlojen mukana Lofooteilla, mutta vasta tällä reissulla olin päässyt testailemaan päätäni multipitch-reiteillä. Alusta asti oli selvää, että tämä klassikko oli kiivettävä. Matkanjohtajaksi, skumppaoikeuksia tavoittelemaan lähti Pirjo, jonka kanssa oli sovittu, että hän liidaa kaikki kp’t. Tästä hyvästä olisi illalla tarjolla shamppanjaa. Laura lähti nautiskelemaan ja minä kokeilemaan kestävyyttä itselleni toistaiseksi pisimmällä reitillä.

Alkuhaikki otti puolitoista tuntia. Polku oli vetinen, mutainen, sääskejä täynnä ja muutenkin tuskainen. Juomatauolla bongasimme Vesan ja Mikon Pillarenin ensimmäisellä hyllyllä. Myöhemmin selvisi, että ihmettelemämme säätö oli alun ”lapsilukko”, joka otti aikansa selvittää.

Viimeisen puolen tunnin nelivedon jälkeen saavuimme reitin juurelle. Emme olleet ainoat, jotka olivat tulleet nautiskelemaan hyvästä kiipeilykelistä. Päätimme pitää evästauon ja odotella, että reitille ennen meitä ehtinyt seurue pääsee ensimmäiselle ankkurille.

Pirjo liidasi kaikki kp’t tyylillä. Vaihtelimme Lauran kanssa kakkostelujärjestystä. Ensimmäistää kertaa näinkin pitkällä reitillä ollessa parhaimmalta tuntui kiivetä toisena. Vaikkei nyt mitää isoja ongelmia ollut, Lauran zenimäisen rauhallinen olemus alapuolella helpotti kummasti pitkillä kp’lla.

Kiipeilyllisesti Bare Blåbaer oli juuri sitä mitä olin odottanutkin ja koittanut treenatakin Reventeellä; släbiä ja jammailua. Fyysisesti yllätyin – jälleen kerran – miten suuri vaikutus omalla jännittämiselle on jaksamiseen. Toppiin tullessa tuntui ettei ollut enää mitään annettavaa. Kitkalla kiipeämisen jännistys ja halkeamien puristelu (joo sitäkin voi tehdä!) oli vienyt kaikki mehut.

Kotisohvalla istuessa ja reittiä pohtiessa ensimmäisenä tulee mieleen, että miten voikin olla niin tasalaatuista ja hyvää halkeamaa noinkin pitkä reitin verran? Missään vaiheessa ei iskenyt epätoivo ”ei mun käsi mahdu tänne” tai ”päälläkö tänne pitää jammata?!” vaan kaikki viisi kp:tä olivat tasaista hyvää, juuri omalle kädelle sopivaa halkeamaa.

Ehkä joku päivä. Mäkin liidaan Mustikat.