Jääkiipeilijän talvi on tänä vuonna ollut Etelä-Suomessa aika heikonlainen. Oli ajatuksena hankkia ihan kunnolla liidimetrejä alle ennen helmikuun alun Rjukanin reissua, mutta saldoksi jäi yksi ainoa nousu suojasäässä ja pari päivää yläköysittelyä. Sen ainoan liidin aikana kuitenkin tuli selväksi, että ilman kunnon varustesulkkareita koko touhu on aivan toivotonta sähläystä. Jääruuveja ei vaan saa jatkoista yhdellä kädellä nopeasti ja pohkeet tulessa on ikävää jatkaa eteenpäin kun varmistuksen on vihdoin saanut laitettua. Ennen Rjukaniin lähtöä piti siis tehdä pieniä varustehankintoja, Pirjolta lahjoituksena saatu caritool onneksi sopi vanhoihin valjaisiin oikein hyvin.

Nopea kolmen päivän isku Rjukaniin tuntui ensin hieman masokistiselta suunnitelmalta. Aamulento Helsingistä lähti vähäunisen työviikon perjantaina kello 7:35 ja Oslosta oli vielä noin kolmen tunnin ajo lopulliseen määränpäähän. Perille saavuttua ei ollut aikaa mennä majoitukseen levähtämään, vaan matka jatkui pikaisen tien sivussa suoritetun vaatteiden vaihdon jälkeen 4 pitchin putoukselle Bolgenille. Takaisin päin vedettiin sama homma reversona, eli vaihdettiin kiipeilykamat parkkipaikalla siviileihin ja palattiin takaisin Oslon lentokentälle. Paketti toimi kuitenkin erinomaisen hyvin, ja tällä virityksellä sai keskellä hektisintä työsumaa ihmeen hyvin irtauduttua kolmeksi päiväksi täysipainoiseen harrastamiseen. Sitä vartenhan tässä kuitenkin pääosin eletään.

Bolgen oli hyvä putous aloitella Rjukanin kiipeilyjä, jyrkät kohdat olivat kohtuullisen lyhyitä ja nollakelin ansiosta hakut upposivat jäähän jo ensimmäisellä lyönnillä. Hämärän laskeuduttua tapahtui kuitenkin jännä ilmiö, jota todistettiin myös seuraavana päivänä; jäästä tuli lämpötilan laskun ansiosta hetkeksi äärettömän haurasta, ja välillä isojakin lohkareita irtoili liidaajan tunnustellessa reittiä ylöspäin. Tunnin kuluessa jää taas stabiloitui. Pääsin itse liidaamaan reitin kolmannen pitchin, ja se olikin melko seikkailullinen osuus kun lunta oli paikoitellen kerääntynyt aika paljon ja aina ei sen alta löytynytkään jäätä mihin varmistaa. Sopiva ankkuripaikka kuitenkin löytyi lumisen pikkukuluaarin yläpäästä, ja pääsin rakentelemaan myös ensimmäisen oman jääankkurin. Neljännen pitchin jälkeen vietettiin hehkeät kaksi tuntia putouksen vieressä kasvavaa metsää pitkin laskeutuen. Oli paikoitellen sellaista ryteikköä, että on suoranainen ihme etteivät köydet jääneet minnekään jumiin. Lopulta päästiin lopen uupuneina takaisin autolle, ja majoitukseen Rjukanin Hyttebyhyn  16 tuntia sen jälkeen kun oltiin aamulla startattu kotoa kohti lentokenttää. Väsymys voitti, ja edullisen pastakokkailun sijaan syötiin illalliset Hyttebyn respan ravintolassa. Unta ei tarvinnut odotella.

 

Lauantaina oli aamulla herätessä jo ihan inhimillinen olo, hyvät yöunet ulkoilupäivän päälle kuittasivat työviikon aikana kertyneet univelat ja aurinkokin paistoi ulkona. Suunnattiin aamupalan jälkeen Vemorkiin Upper Gorgen jääputouksille. Päivän kohteeksi oli valittu Trappfossen, 3-4 pitchiä WI4:n tasoista jääkiipeilyä.

Tämä oli minulle ensimmäinen Rjukanin reissu, ja näin nyt ensimmäistä kertaa Vemorkin vesivoimalan jossa toisen maailmansodan aikana tehtailtiin raskasta vettä. Kylässä on myös toinen suuri vesivoimala joka on lähes yhtä mahtava kokoluokaltaan, joskaan ei anna ihan niin tylyä vaikutelmaa kuin Vemorkin laitos. Rjukanin teollisuusmuseosta löytyy paljon kiinnostavaa tietoa pienen kylän isosta roolista toisen maailmansodan tiimellyksessä. Upper Gorgen kanjoni on myös hyvin vaikuttava ilmestys, varsinkin kun laskeuduimme sinne ensimmäisetä kertaa aamupäivän usvassa. Syvän kanjonin molemmilla reunoilla nousee mahtavia 2-4 pitchin jääputouksia, joista osa sukeltaa paikoitellen kapeaan kiviuomaan kallioiden suojaan. Meidän kohteemme sijaitsi aivan kanjonin yläpäässä, joten saimme sitä lähestyessämme ihastella monia muita matkan varrelle osuneita putouksia. Perille päästyämme selvisi, että Trappfossenin alle oli muodostunut myös pieni lähestymisputous, josta aloitimme päivän kiipeilyt.

Lauantainakin saavuimme takaisin Hyttebyhyn pimeässä, mutta tällä kertaa kyllä perjantaita paremmissa voimissa. Laskeutuminen jääputousta pitkin on jännää, muttei läheskään niin uuvuttavaa kuin risukon läpi puskeminen. Vaikka Trappfossenin toinen pitchi oli jyrkkää, ei jäällä kiipeily noin yleisesti vaadi niin paljon voimaa kuin pitkät reitit kalliolla. Loivilla osuuksilla toki pohkelihakset saa tehokkaasti hapoille ja välillä hakkuja väsyy heiluttelemaan, mutta luulen että suurin osa jääkiipeilypäivien jälkeisestä uupumuksesta tulee siitä kun koko päivän on liikkeellä raskaissa varusteissa. Oli kuitenkin kivaa huomata ettei sunnuntaina ollut ihan loppu, vaan virtaa riitti vielä hyvin yhden pitchin liiditreeneihin Krokanissa ennen Osloon paluuta. Jotain pitkän matkan kestävyyttä on varmaan kertynyt niistä monista kiipeilypäivistä joita pitkillä kallioreiteillä ollaan vietetty. Varsinainen lajitreeni kun on tosiaan tänä vuonna jäänyt hyvin vähälle.

Rjukania on hieman parjattu paikan helppoudesta, ja onhan siinä hieman puuhamaan tunnelmaa moneen muuhun näkemääni jääkiipeilykohteeseen verrattuna. Reiteille pääsee lähestymään parhaimmillaan vartissa, ja laskeutumisankkureita löytyy juuri sieltä mistä topon mukaan pitäisikin. Oli hieman eri tunnelma Sjöfalletissa, kun lähestymiset veivät helposti pari tuntia eikä mistään valmiista polusta tai ankkureista ollut tietoakaan. Nopealle viikonloppureissulle Rjukan on kuitenkin loistokohde, ja jylhät jääputoukset yhdistettynä paikan tylyyn historiaan antavat paikalle mielenkiintoisen särmän. Tuollaiseen paikkaan uskaltaisi lähteä omalla vähäiselläkin kokemuksella toisen saman tason kiipeilijänkin kanssa. Uusi reissu taitaakin olla jo vireillä ensi talvelle.