Perjantai 30.6.2012 valkeni kauniina, tai no eihän Lofoottien kulmilla keskikesällä edes pimene…mutta siis kuitenkin, aamu oli kaunis kuten sääennuste oli luvannut. Tämän päivän on tarkoitus olla merkittävä etappi Kiipeilysohlojen historiassa. Tänään Sohlojen ”tähtikiipeilijät” (tähteys on toki kovin suhteellista…) Mikko ja Ville (siis kirjoittaja) lähtevät yrittämään suurta seinää, Prestenin Vestpillarenia, ensimmäistä kertaa näin suurelle seinälle puhtaasti Sohlojen voimin. ”Ykköstähtemme” Mikko vetäisi tämän reitin jo viime vuonna slovenialaisen Janin kanssa. Silloin Mikko liidasi ”helpomman” puoliskon, joten nyt Mikolle siunaantui luonnollisesti tiukemmat vedot ja minä taistelin hieman kevyempien haasteiden parissa.

Päivän kohde!

Homma ei sentään helpottunut, vaan Mikko jatkoi toista kolmesta kutosestaan. Pätkä oli jälleen kerran haastava, mutta liidaajalla ei pää tutissut, vaan täysin päinvastoin, pää kylmänä kerralla ylös. Seuraava minun liidivuoro oli pitkä 5+ -tasoinen layback -vääntö. Joko voimat alkoivat vähetä tai sitten pätkä oli vaan vaikea minulle. Istutin alkuosan layback-osuuteen niin paljon kamaa, että mokomat loppuivat kesken, piti tehdä väliständi. Mikko tuli perässä keyvesti ja liidasi pätkän loppuun. Mitä ylemmäs reitti kulki, sitä komeammiksi ständit muuttuivat, tai siis ständeiltä näkyvät maisemat…

Seuraavalla ständillä ei komeata ollut pelkästään maisemat vaan myös eteen avautuva legendaarinen The Slanting Corner! Pitkä jyrkkä släbi päälle kaatuvan kallion kulman vieressä. Ai, että tuota pitäisi liidata? No huh! Tässä vaiheessa olin varsin kiitollinen, että Mikko veti ne kovemmat pätkät… Edessä olevan kovan vedon kunniaksi piti heittää vatsaan pari evästortillaa, ensimmäiset syömiset koko päivänä aamiaisen jälkeen. Mutta eteenpäin piti jatkaa ja Mikkohan jatkoi enemmän kuin upeasti! Liidi sujui pienen satunnaisen sadattelun siivittämänä ja ei siinä auttanut muuta kuin seurata perässä. Loppujen lopuksi todella upea pätkä, joka täytyy tulevaisuudessa tulla ehdottomasti itsekin liidaamaan! Lisää vaan treeniä…

Reitin kovin paikka oli nyt ohi ja minä jatkoin liidaamista helpolla nelosella suurten kivilohkareiden lomasta. Vielä oli edessä reitin viimeinen varsinainen kiipeilypätkä, jonka lopussa oli myös kakkoselle hieman haastava poikkari, ei huvittanut pudota, koska seurauksena olisi ollut entistä tiukempaa kiipeämistä. Hienosti selvittiin tästäkin. Lopuksi vielä 55 metrinen ruohoskrämpläys huipulle ja tehtävä oli hoidettu! Aikaa meni noin 9 tuntia, mutta ehdottomasti sen arvoista.

Lopulta polku helpottui ja johti kauniin vuoristolammen kautta tien varteen. Tietä kävellessä vastaan tuli vielä edellä mennyt suomalainen kavereidensa kanssa ja saimme saunatarjouksen, mutta kiire kohti Kiirunaa painoi päälle ja jouduimme kieltäytymään.

Autoa lähestyttäessä koko Presten ja Vestpillaren avautui silmiemme eteen kauniissa ilta-auringossa. Tässä vaiheessa alkoi oikeastaan vasta hahmottaa miten valtavasti seinästä todella on kyse. Kiivetessä ei kuitenkaan, komeista maisemista huolimatta, pysty varsinaisesti käsittämään kuin edellisen ja seuraavan köyden pituuden. Nyt kun koko komeuden näki alhaalta kohoamassa merestä kohti taivasta, lopullisesti tajusi seinän suuruuden ja oman pienuuden. Tämän tajuaminen toi lopullisesti valtavan tyytyväisyyden tunteen suoritukseemme…ja samalla halun vielä isommille sienille…

Toisaalta, vaikka kyseessä oli suurin seinä, joka on koskaan noustu Sohlojen omin voimin, tämän reissun hienointa antia oli kuitenkin se, että ”harjoittelijoina” mukana olleet Laura ja Jake selkeästi innostuivat pitkistä reiteistä ja suurista seinistä. Kun vihdoin pääsimme nopean ajomatkan päätteeksi Kiirunaan nukkumaan, oli siellä ehditty tehdä jo kovat suunnitelmat ensi vuoden reissusta. Innostus tuntui olevan sitä luokkaa, että Sohlojen ”tähtikiipeilijät” ovat pian jotkut aivan muut kuin Mikko ja minä. Mutta mikäs sen hienompaa kuin se, että saa siirrettyä innostuksen hienosta lajista eteenpäin!

Kokonaisuutena matka oli erittäin onnistunut ja tämä viimeinen nousu Vestpillarenilla vahvisti aiempia paljon pienemmillä seinillä syntyneitä ajatuksia siitä, että nimenomaan isot seinät ja pitkät retkeilyhenkiset kiipeilyt ovat ne kaikkein omin juttu kiipeilyssä. Taitoa ja osaamista on mukava kehittää pienillä kallioilla ja halleissa, mutta kun ne omat rajat tulevat kuitenkin vastaan suhteellisen pian, niin se omimmalta tuntuva juttu on ne pitkät nousut, ei siis välttämättä kaikkein tiukimmilla greideillä vaan enemmänkin retkeilyhengessä. Tulevaisuudessa tekisi ehdottomasti mieli kokeilla useammankin kuin yhden päivän nousuja…joten katsotaan kuinka tavoitteiden kanssa käy…

Mutta nyt tämä reissu on loppuun käsitelty ja siirrytään uusiin kiipeilyihin ja muihin kesäaskareisiin…