Hiihtoloma tuli tänä vuonna pidettyä harvinaisen myöhään vasta maalis-huhtikuun vaihteessa, eikä Narvikin reissusta palattua ehtinyt kuin pyörähtämään toimistolla ennen pääsiäisreissua Espanjaan. Yksi hassu työviikko Alicanten lentoa odotellessa tuntui kuitenkin niin toivottoman pitkältä, että Norwegianin koneen vihdoin rullatessa kiitoradalla olivat ajatukset olleet määränpäässä jo useita päiviä.

Laskeuduttuani Alicanteen oli ensimmäinen operaatio vuokra-auton haltuun saaminen. Halvemman hinnan houkuttelemana tuli varattua auto vuokraamosta joka ei sijainnut ihan lentokentällä, mutta pienen poukkoilun jälkeen oikea shuttle bus löytyi ja kuljetti minut Opel Merivaksi osoittautuneen vuokra-auton luokse. Navigointi kohti Alteaa sujui loppumetrejä lukuun ottamatta niin hyvin, että suorastaan harmitti kun tuli ajettua harhaan vasta korttelin päässä määränpäästä. Onneksi Mikko ja Jake saapuivat pelastamaan turistin pinteestä, ja pääsin pikaisen vaatteiden vaihdon kautta aloittamaan treenileiriä leppoisalla juoksulenkillä rantapromenaadilla. Ensivaikutelma Alteasta oli erittäin positiivinen, ja kämppä vanhan kaupungin sydämessä tuntui varsin kotoisalta heti ensimmäisenä iltana.

Perillä, sekä kiipeilykalliot että meri lähes käden ulottuvilla!

Komeita kalliomuotoja nähtiin jo matkalla kiipeilyreitin alkupisteeseen

Mikko arvioi silmämääräisesti Välimeren viileysastetta Viileää oli, mutta erittäin virkistävää! Mahtaako uinti Välimeressä kelvata talviturkin heitoksi..?

Uinnin jälkeen sitten lähdettiin testaamaan varsinkin minun kiipeilykuntoa Sonjannika-nimiselle reitille (6kp:tä, vaikein greidi 6a+). Kivi oli aivan uskomattoman laadukasta, tuntui ettei olisi kalkkikivellä ollutkaan sillä mistään lasittuneista otteista ei ollut tietoa ja kitka oli erinomainen. Minulle osui vitosen kp:t, joiden liidaamiseen pää riitti ilahduttavan hyvin yhtä ilmavampaa kohtaa lukuunottamatta jossa hieman jänistelin. Toponkin mukaan kohta oli kyllä hieman tavallista jänskempi, kun heti tossujen alla oli 100m pelkkää ilmaa.

Sonjannika alhaalta nähtynä, ensimmäinen kp oli släbiä eli minun heiniä 🙂 Kesävarpaat ständillä, viime vuonna samat varpaat ulkoilivat tähän aikaan kotimaan Rollareilla Varovaista hivuttautumista luolaständiltä lähtiessä, oli aika ilmava paikka.. ..mutta seuraava pultti löytyi ja matka jatkui, eikä edes tarvinnut tulla köyteen pelkäämään

Pelokkaan liidaajaan varmistaja jäi köysien kanssa luolaständille. Jos jossain joskus kokeilisi bivittää niin tämä ei olisi yhtään hassumpi majapaikka!

Tuntui älyttömän kivalta kiivetä taas pitkästä aikaa, ja suorastaan harmitti kun kuudennen kp:n jälkeen pääsin toppaamaan reitin. Huipulla oli sangen tuulista, joten siirryttiin epämääräisen köysimytyn kanssa autolle vyyhteämään ja ennen kaikkea selvittelemään naruja. Kotimatkalla ostettiin ensimmäisestä kaupasta jädet, sekä herkulliset lampaankareet illallista varten. Hyvää tuli, vaikken koskaan ollut lampaankareita ennen valmistanut. Netistä onneksi löytyy runsaasti reseptejä silloin kun oma keittotaito ei enää riitä.

Topissa, etualalla tyytyväinen kiipeilijä ja taustalla varsin järjestelmällistä lomakylä-arkkitehtuuria

Seuraavana päivänä oli vuorossa maastojuoksun Sellassa, jonka jälkeen oli tarkoitus jäädä loppupäiväksi kiipeilemään samalle alueelle. Haettiin Finestran kylästä herkulliset empadillat ja focacciat juoksun jälkeistä lounashetkeä varten, ja suunnattiin sen jälkeen summittain suunnitellun juoksureitin alkupisteeseen Sellan refugiolle. Lenkin alku oli enemmän maasto- kuin polkujuoksua, ja itselläni oli jo mennä hermot piikkipensaikossa rämpiessä. Edellisen Espanjan reissun käärmemuisto ei yhtään helpottanut menoa, kun ei yhtään tiennyt mitä juoksutossujen alle jäävien puskien alla lymyili. Onneksi lopulta kuitenkin löydettiin helpommalla alustalle, ja loppulenkki olikin sitten aivan mahtavaa menoa. Ylämäkeäkin jaksoi kömpiä kun maisemat paranivat jokaisella saavutetuille korkeusmetrillä, ja huipulle päästyämme pidimme lyhyen tankkaustauon Jaken lahjoittamia piparitaikinan makuisia energiapatukoita mutustellen.

Valmiina lenkille, taustalla loma-auto Opel Meriva joka toimi yllättävän hyvin myös maastoisemmassa ajossa

Ryteikön jälkeen oli kaivettava piikit ja muut oksat kengistä ennen kuin päästiin jatkamaan kohti seuraavaa ylämäkeä

Lennokas juoksuaskel auttaa myös ylämäessä; Jake näyttää mallia ja itse lähinnä kipitän perässä

Viimeinen 45 minuuttia lenkistä oli tiukkaa alamäkeä, tuntui hassulta kun mäki vei melkein nopeampaa kuin jalat ehtivät rullata. Tasaisemmalle tultaessa oli hetken aikaa hassu tunne jaloissa; lihakset menivät aivan hervottomiksi vaikka hetki sitten tuntui että voisi juosta vaikka kuinka pitkään. Taisi olla pientä vaihteiden vaihdon kankeutta pitkän alamäen jälkeen, sillä loppumatka autolle rullasi taas ihan mukavasti. Mittariin kertyi n.14 km ja kaksi tuntia juoksua, ihan hyvin kesän ensimmäiselle polkujuoksulenkille.

Vaatteiden vaihdon ja hyvän lounaan jälkeen siirryimme päivän seuraavan lajin kiipeilyn pariin. Aloitimme helpolta Dime dime sektorilta, josta kiipesimme alkuun pari vitosta jotta kroppa heräilisi tuhdin lounaan jälkeisestä raukeudesta. Seuraavaksi reitiksi valitsin ”Two nights of love” nimisen reitin ensimmäisen kp:n (5+), joka oli jo laadukasta kiipeilyä ja huomattavasti vähemmän lasittunut kuin helpompi lämppäreitti ???. Mikko pääsi hyvin kiipeilyvireeseen ja liidasi puhtaasti reitin ??? (6 b), jota minä ja Jake sitten yläköysittelimme perässä. Tuntui aika tiukalta reitiltä jyrkkyyden ja pienehköjen otteiden takia, pitäisi itse kiivetä muutamaankin otteeseen ennen kuin uskaltaisi yrittää liidiä. Päivän päätteeksi Mikko lähti vielä reippaasti liidaamaan yhdeksi Sellan hienoimmista reiteistä kehuttua Kashbaa (6c+). Ihan toppiin ei tällä yrityksellä menty, mutta yritys oli kuitenkin todella hyvä.

Fulanita y sus menganos (6b), oli taas hieman jyrkempi reitti kuin miltä alhaalta päin näytti..

..mutta leveällä haara-asennolla selviää ainakin tämän reitin kruksista Kashba (6c+), Sellan klassikkoreitti jolla oli harvinainen yhden kp:n Top 50 maininta

El Torronet (5+)

Sillä aikaa kun kiipesin päivän viimeistä reittiä oli kissa mokoma saalistanut ja vetäissyt meidän välipala-empadillat parempii suihin, joten valjaista vapauduttua oli melkoinen nälkä ja lähdettiin kokeilemaan josko läheisestä Finestratin kylästä saisi vielä illallista. Onneksi espanjalaiset syövät perinteisesti myöhään, ja saimme eteemme varsin maittavat tapakset ja sen perään tuhdin illallisen jonka jälkeen ajelimme täysikuun valossa kotikylään Alteaan lepäämään pitkän ulkoilupäivän päälle.

Seuraavina päivinä on ollut vuorossa hieman erilaisia aktiviteetteja joista lisää myöhemmin, mutta kiipeilyäkin on vielä päästävä harrastamaan monta kertaa ennen paluuta useaa astetta koleammille kotikallioille!