”Kesää kohti, osa 1” sai odottaa jatko-osaa vähän liian kauan. Sillä välin ehti kesän päätavoitekin jo mennä osittain uusiksi, kun kesäkuun alun Ursak jäi minulta väliin kisaparin rasitusmurtuman takia. Peruuntuminen varmistui puolitoista viikkoa ennen kisaa. Olihan se pettymys, mutta näitä sattuu. Näin lähellä lähtölaukausta oli aika lailla mahdotonta enää saada varamiestä tilalle. Omassa tuttavapiirissä ei kovin montaa sellaista henkilöä ole, joka pystyisi viikon varoitusajalla valmistautumaan 24 tunnin seikkailukisaan. Täysin vieraan ihmisen kanssa en olisi uskaltanut noin pitkään kisaan lähteä. Päätin siis siirtää fokuksen kiipeilyihin, ja yrittää edes hieman kuroa kiinni multisport-treenien jättämää aukkoa ettei tarvitsisi Lofooteilla aloittaa trädittelyä ihan nollista.

Juhannusta edeltävillä viikoilla oli töissä taas normaali kilpajuoksu aikaa vastaan. Nykyään tekniikka onneksi mahdollistaa viimeisten tehtävien hoitamisen tien päällä, ja Oslon lentokentällä Narvikin jatkoyhteyttä odotellessa oli siihen hyvin aikaa. Narvikiin laskeuduttua oltiinkin sitten jo ihan eri miljöössä, ja lumisten vuorenhuippujen keskellä ajellessa työasiat katosivat nopeasti mielestä. Saavuimme Villen, Hannan ja Vesan kanssa Kallen leirintään kahdeksan maissa illalla juhannuksen aatonaattona. Mikko, Pirjo ja Tarja olivat jo pitäneet leiriä pystyssä hyvän aikaa, ja grilli oli valmiiksi kuumana. Mistään kesästä ei kyllä lämpötilan osalta vielä voinut puhua, mutta keskiyön aurinko Vågakallen massiivin  ja ison meren äärellä oli vaikuttava näky.

Viikonlopuksi oli luvattu huonoa säätä, ja otettiin siksi juhannusaatolla hieman isompi tavoite kuin ensimmäiseksi kiipeilypäiväksi muuten olisi ollut tarpeen. Siitä päivästä ja Fish Restaurant reitistä voi lukea pidemmän kuvauksen täältä: https://kiipeilysohlot.com/2017/06/27/fish-restaurant/. Oma lisäykseni siihen on, ettei tätä reittiä hankalan poistumisen takia todellakaan kannata jättää kiipeämättä. Itse kiipeily nimittäin on hyvinkin laadukasta, muutamaa siirtymäosuutta lukuunottamatta. Laskeutuminen nyt oli omanlaisensa epiikki, ja otti aikansa. Sen sijaan että oltaisiin oltu leirissä muiden kanssa nauttimassa juhannusaaton mansikkakakkua, katseltiin omaa laskeutumisvuoroa odotellessa siitä otettuja kuvia. Onni on hyvät kiipeily-ystävät, sillä vihdoin keskiyöllä autolle päästyämme siellä odotti tölkilliset kylmää olutta ja leirissä valmis illallinen jälkkärin kera. Seuraavalle päivälle riitti hyvin ohjelmaksi kolme kevyttä nousua Paradisetissa.

Sunnuntaina satoi  ja pääsin kokeilemaan Lofoottien maastopyöräilyä Leknesissä (https://kiipeilysohlot.com/2017/06/27/maastopyoralla-lofooteilla/). Siitä tuli hieman aiottua isompi operaatio, ja oltiin jälleen leirissä vasta puolen yön jälkeen. Aina ei polku siitä edelleenkään parane, vaikka olisi jo kantanut pyörää kivikossa 1,5 kilometriä. Borgin koululta lähtevät nummimaisemassa kulkevat polut kyllä tarjosivat nautiskelua, niitä vaan riitti harmillisen vähän. Lofoottien maastopyöräily taitaa vaatia vähän minua kovemman kuskin ja täysjouston.

Yhden välipäivän jälkeen jatkettiin taas kiipeilyjä tiistaina. Pääsin tikkaamaan hienon Top 50 parivaljakon Pianokrakkenilta, reitit Applecake arete ja Lys och skugga. Illalla leirissä käytiin vielä rimpuilemassa Apalla. Ei mennyt muuten kuin kruksissa ranskalaiseen tyyliin klippaamalla, mutta hyvähän se välillä on yrittää jotain vaikeampaa. Ranne otti vähän iskua, mutta joka Lofoottien reissulla tuntuu jotain pientä kremppaa tulevan. Etelästä tullessa on yleensä kova into päästä lähettämään vaikka mitä, mutta muoviotteilla vietetyn talven jälkeen ottaa aikansa ennen kuin homma alkaa taas sujumaan. Reitin löytäminen, ständin teko ja varmistusten laittaminen kestää, ja pitkillä reiteillä pienemmätkin viiveet kertaantuvat. Tänä vuonna kevätkin tuli harvinaisen myöhään, oli multisport-treenejä eikä lähikallioilla liikaa ehtinyt keräämään metrejä. Hyviä selityksiä riittää 🙂

 

Kelin jatkuessa edelleen epävakaana, otettiin varman päälle ja valittiin seuraavaksi pitkäksi reitiksi Child’s Play Djupfjordin Pillarenin alta, Bare Blåbaerin ja Coley Smoken välistä. Reitti ei ollut mitenkään erityisen vaikea (5+), mutta sateen yllättäessä jo lähestymisellä saatiin siihenkin vähän lisää särmää. Vuonoa pitkin puhaltava tuuli onneksi kuivaa graniitin nopeasti, ja päästiin nautiskelemaan laadukkaasta släbikiipeilystä kokonaiset 7 köydenpituutta kun jatkettiin reittiä Very Expensive Ticketin yläköydenpituuksilla. Näillä päästiin suoraan Bare Blåbaerin toppiin, ja hyvää uutta laskeutumislinjaa pitkin alas. Oltiinpa kerrankin ajoissa leirissä rillaamassa.

 

 

 

 

 

Lofoottien reissun tavoitteena oli ensisijaisesti kerätä metrejä, ja viettää lomapäiviä kauniissa maisemissa. Toki haaveena on jo pitkään ollut Prestenin Vestpillaren, mutta siitä olin jo vähän tältä kesältä luopunut kun Ville teloi loppukeväästä nilkkansa. Mikon en uskonut enää neljättä kertaa reittiä kiipeävän. Mutta kuinkas ollakaan, mies itse ehdotti sitä kun Vesa kyseli seuraa jollekin hieman haastavammalle reitille. Flunssasta ja rannevammasta huolimatta tätä tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä, ja seuraavana päivänä oltiin kolmestaan räkkäämässä Prestenin juurella.

 

 

Olin kuullut reitistä paljon, pelkästään positiivista, ja nähnyt kymmeniä kuvia. Oli se silti vielä huikeampi kuin olin osannut kuvitella, aivan uskomattoman hieno reitti jopa maailman mittakaavassa. Jo ensimmäiset köydenpituudet tekevät selväksi millaisesta reitistä on kyse. Ei ole mitään välihyllyjä, puskasiirtymiä taikka likaisia rännejä. Pelkkää puhdasta graniittia täysien köydenpituuksien mitalla. Vielä kun ympäristö on mitä on, alla turkoosinvärinen jäämeri ja taustalla Leknesin vuorenhuiput, ei oikein enää jää parantamisen varaa. Meillä vielä oli ihan älyttömän hyvä onni sään suhteen, joka oli suorastaan optimaalinen. Jaettiin Vesan kanssa helpompi puolikas ja Mikko liidasi vaikeamman puolen. Tällä kunnolla en olisi pystynyt paljon parempaan, mutta omat liidit menivät hyvin ja kakkostelut köyteen putoamatta. Joskus olisi komeaa pystyä liidaamaan reitin kruksit itse. Henkisesti haastavin paikka itselleni oli harjannekävely laskeutumisella. Piti pyytää köyttä tueksi. En oikein usko, että minusta koskaan tulee niin kovapäistä alppinista että kohdat joissa ei vaan saa kompastua menisivät varmistamatta. Alas tielle päästyämme meitä odotti kaksi yllätystä:  Ville ja Hanna olivat tulleet meitä autoilla vastaan ja Vesa tempaisi auton takaluukusta pullon kuohuvaa. Juhlahetki se kyllä olikin.

 

 

 

 

Vestpillarenin päivän jälkeen helle ja polttiaiset saapuivat Kallen rannalle. Leirissä alkoi olla vähän tukalaa, ja viikonlopulle oli taas sadetta luvassa. Yhden huoltopäivän jälkeen päätimme lähteä tien päälle kohti Tysfjordia,  ja yrittää kiivetä siellä suunnalla jotain viimeisen kuivan päivän aikana. Takaisin Lofooteille tulee ikävä heti kun sieltä lähtee, mutta kivaa se on välillä nähdä uusiakin paikkoja!