• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Vuotuinen Kalymnoksen reissumme toteutui tänä vuonna heti Alppien maastopyöräylityksen perään. Tänä vuonna oleilumme Kalymnoksella poikkesi parista viime vuodesta sen verran, että ratsutallimme pitäjät olivat muuttaneet väliaikaisesti Australiaan, joten ratsastus oli poissa lajivalikoimasta. Tämä tietysti harmitti hieman eikä pelkästään ratsastuksen vuoksi vaan myös siksi, että olimme ehtineet ystävystyä Theon ja hänen perheensä kanssa ja olisi ollut mukava tavata heitä, mutta ehkä taas ensi vuonna. Myös Birgitta, ruotsalainen kiipeilyvaatekaupan pitäjä, joka välitti myös erilaisia harrasteita saarella, oli palannut Ruotsiin. Onneksi kuitenkin Fatolitiksen kiipeilykahvilan pitäjät olivat edelleen paikalla vanhaan malliin. Heidän ansiosta Kalymnokselle saapuminen oli jälleen kuin kotiin olisi tullut!

Tämän vuoden reissu siis painottui jopa normaalia enemmän kiipeilyyn. Reissusta on myös ehtinyt vierähtää hyvä tovi, joten ehkä tässä blogissa pitää tällä kertaa käsitellä Kalymnoksen reissua hieman eri kulmasta, tai oikeastaan ajattelin pohtia hieman kiipeilyn olemusta tämän reissun avulla. Minä olen aina ollut kaikissa harrastuksissa nimenomaan ”kilpailija” eli olen suorittanut selkeästi paremmin silloin, kun suorittamisessa on ollut jotain panosta eli kilpailua. Kiipeily on minulle laji, jossa kilpailu tapahtuu pääosin itseäni vastaan. Voihan sitä tietysti vaikkapa vetää kaikenlaisia vetoja kavereiden kanssa, mutta todellinen kilpailu tapahtuu silloinkin itseä, omaa fysiikkaa ja henkisiä ominaisuuksia vastaan. Fyysiset ominaisuudet ovat tottakai mielenkiintoinen osa-alue, mutta henkinen kyvykkyys on silti mielestäni vielä paljon kiinnostavampi kysymys. Fysiikkaa voi jokainen kehittää treenaamalla, kunhan vain on aikaa ja viitseliäisyyttä perehtyä treenaamisen perusteisiin. No tottakai sama juttu on henkisen puolen suhteen. Sitäkin voi tietysti kehittää ja harjoitella.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Henkinen suorituskyky on kuitenkin hieman erilaista kuin fyysinen suorituskyky. Kun harjoittelee ja saavuttaa tietyn fyysisen tason, niin sitä sitten on sillä tasolla. No tottakai on aina hyviä ja huonoja päiviä, mutta fyysisen kunnon taso on kuitenkin vähintään jonkin ajanjakson aikana vakio. Henkisen puolen suhteen vaihtelu sen sijaan voi olla paljon suurempaa, tai ainakin minulla on. Erityisen hyvin eron huomaa liidaamisen ja yläköysikiipeilyn välillä. Nyt kun tällä reissulla liidasin käytännössä kaikki ainakin vähänkään vaikeammat reitit ja laitoin yläköysiä Päiville ja välillä kävin hakemassa köydet pois yläköydellä, niin liidaamisen ja yläköysikiipeilyn ero oli erittäin helppo huomata. Kun kiipeää yläköydellä, koko homma tuntuu jotenkin vaikealta. Jalkapaikkoja ei löydy, käsiotteita ei näe ja painonsiirrot ja muut tekniset jutut tuntuvat vaikeilta. Sitten taas liidatessa kaikki on kirkasta ja selkeää. Jalat löytävät paikkansa aivan itsekseen, kädet osuvat otteille kun vain ojentaa käden ja tarttuu kiinni ja painopistekin tuntuu olevan siellä missä sen pitääkin olla. Erityisesti tämä korostuu reiteillä joissa fysiikka ei ole rajoittava tekijä vaan homma perustuu keskittymiseen, eli släbeillä. Silloin kun kiipeily ei ole negatiivisen reitin otteilla roikkumista, silkkaa painovoimaa ja lihasvoiman hiipumista vastaan taistelua, vaan on kaikki aika etsiä tapa edetä kohti seuraavaa pulttia, kunhan vain jaksaa keskittyä. Ainakin minulle tarvittavat keskittymistaso on paljon vaikeampi saavuttaa yläköydellä kuin liidatessa. Liidatessa varmaankin tippumisen pelko laittaa keskittymään ja maailma muuttuu selkeäksi. Hyvä esimerkki tästä oli reissun greidiltään vaikein liidini. Kruksissa löysin oikeat otteet kuin jonkun korkeamman käden ohjaamana, samoin kruksin jälkeinen loppuosuus tuntui suorastaan helpolta. Kun sitten kiipesin saman reitin uudestaan yläköydellä, en löytänyt enää mitään otteita ja tarpeeksi kauan yritettyäni, kiersin kruksin viereisen helpomman reitin kautta. Samoin reitin loppuosuus tuntui todella vaikealta. Liidatessa keskittyminen antaa siis aivan selkeän lisän suorituskykyyn, ainakin minulla. Oikeastaan tämä reissun vaikein reitti selkeytti tämän minulle ensimmäisen kerran näin voimakkaasti. Jatkossa tulee varmasti huomioitua keskittymisen merkitys omassa kiipeilyssä ja miksei muussakin elämässä ehkä nykyistä enemmän.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

No teimme toki reissullamme muutakin kuin kiipesimme. Vuokrasimme mm. polkupyörät kahdeksi päiväksi ja kiersimme toisena päivänä koko saaren ja toisena kävimme Emporiosissa. Pyöriä kutsuttiin maastopyöriksi, mutta ei niillä kyllä maastoon olisi uskaltanut lähteä. Vähän karkeampi asfaltti oli jo ihan tarpeeksi. Pyöräily oli ihan hauskaa kuitenkin. Samoin uiminen oli tällä kertaa erittäin hauskaa, koska meri oli kuuman kesän jäljiltä vielä jopa minulle riittävän lämmin. Yritimme myös melomaan, mutta juuri sinä päivänä tuuli oli liian kova. Kävimme toki katsomassa Theon hevosia vaikka emme ratsastamaan päässeetkään. Ainoa miinus oli se, että jouduimme lähtemään Kosille päivää suunniteltua aikaisemmin, koska Välimeren itäosissa riehunut hirmumyrsky uhkasi myös Kalymnosta. Lopulta myrsky jäi melko vaatimattomaksi ja löysimme myös Kosilta maastopyörät joilla kävimme läheisen vuoren huipulla. Hieno reissu siis tälläkin kertaa!