Kaamosvaellus Pallakselta Hettaan

Tehtiin viime vuonna joulun aikaan isän ja veljen kanssa yhden yön vaellus Pallastunturin kansallispuistossa sijaitsevalle Nammalakurun autiotuvalle. Kaukana kaikesta asutuksen tuomasta valosta tähdet loistivat kirkkaalta taivaalta ja täysikuu valaisi paksun talvipeitteen alle jääneet tykkylumiset puut. Revontuliakin nähtiin. Oli kaikin puolin hieno retki, ja tunturiin olisi mielellään jäänyt pidemmäksikin aikaa. Tänä syksynä joululomasuunnitelmia tehdessä heräsi ajatus koko Pallas-Hetta reitin vaeltamisesta kaamosaikaan. Joulun vieton jälkeen sitten lähdettiin neljän hengen voimin avaamaan latua Pallaksen tunturihotellilta kohti Nammalakurua. Olimme päättäneet valita alempana kulkevan talvireitin, sillä ylempänä tunturissa menevä kesäreitti on huonolla näkyvyydellä hankala suunnistaa. Sää oli vuodenaikaan nähden epätavallisen leuto, ja ahkiota vetäessä tuli melkoisen lämmin jo ensimmäisessä nousussa. Nolla-asteinen lumi myös tarrasi suksen pohjiin sen verran tehokkaasti, että eteneminen oli välillä enemmän kävelyä kuin hiihtoa. Matka kuitenkin taittui tasaiseen tahtiin ahkion vetäjää ja ladun avaajaa vaihdellen, ja ehdittiin lounastauolle Kerässiepin risteyksen vanhalle ladolle hyvissä ajoin ennen hämärää.

Lähtökuva Pallastunturin hotellilta. Haettiin ahkio ja avaimet varaustupiin ja säädettiin hiihtovarustus kuntoon.
Matkalla Nammalakurun tuvalle, ensimmäiset viitisen kilometriä takana ja noin kymmenen edessä.
Maisema oli hieman harmaa, sillä viime päivien nollakeli oli pudottanut puista kaikki lumet.
Suksi ei uudella nolla-asteisella lumella oikein luistanut, varsinkin Karhun Bear Claw kahmaisi nimensä mukaisesti paksun lumipatjan suksen pohjaan. Tässä puhdistellaan pohjia jotta matka jatkuisi edes hetken hieman kevyemmin.

Välipalan jälkeen alkoikin sitten jo pimeys laskeutua ja otsalamput kaivettiin esiin. Umpihangessa kepiltä kepille suunnistaminen oli välillä yllättävän vaikeaa, varsinkin viimeisillä kilometreillä kun nousimme metsän halki ylös tunturiin. Näkyvyyttä ei juuri ollut, mutta lopulta tuvan ääriviivat piirtyivät esiin lumituiskun keskeltä ja päästiin sisälle suojaan tekemään kaminaan tulet. Nammalakurun vanha autiotupa oli viime kesän aikana korvattu uudella, ja koko kalustus oli vielä niin uutuuden karheaa että soppakauhastakin piti poistaa hintalaput ennen käyttöä. Komean tuvan olivat kyllä rakentaneetkin, on hienoa että autiotupakulttuuri on Suomessa säilytetty. Erillinen omalla kaminalla varustettu kuivaushuone tuntui toimivan hyvin, oli vähemmän hiestä märkiä hiihtosukkia tuvan puolella tunnelmaa luomassa ja kaikki varusteet kuivuivat nopeasti. Ilta kului poronkäristystä kokkaillessa ja samalla tuvalle osuneet kaveriporukan kanssa kuulumisia vaihtaessa. Ennen päivällistä nautiittiin vielä lämmikkeeksi jouluviikon viimeiset glögit. Kuuma juoma maistui todella hyvältä pitkän hiihtopäivän päälle, kuten myös isän rinkasta löytyneet suklaakonvehdit.

Pimeää oli, onneksi otsalampuissa riitti potkua ja reitti tuvalle löytyi. Isällä oli matkassa kunnon perinteinen Savotan putkirinkka. Rinkassa on monia hyviä puolia, mutta miinuksena se että kamaa saa puolivahingossa  mahtumaan sisään enemmänkin kuin jaksaa kantaa. Yhden yön varustus kuitenkin kulki kevyehkösti mukana.
Seuraavana aamuna porukka hajaantui kahdelle eri jatkoreitille. Isä ja veljeni Markus jäivät vielä kuvailemaan aamun valoja Nammalakuruun ja suuntasivat sen jälkeen Montellin majan kautta takaisin tien varteen Vuontispirtille. Mikon kanssa jatkoimme matkaa kohti Hettaa, seuraavana etappina oli Hannukuru. Nousimme ensin Montellin majan ohi avotunturiin, ja laskimme tunturin toista kuvetta pitkin metsänrajaan jota seurailimme hyvänä maamerkkinä toimivalle poroaidalle asti. Mäen lasku koskemattomalla hangella oli hauskaa, vaikka ahkio vei välillä naista eikä toisin päin. Seurailimme metsässä edellä menneen porukan jälkiä emmekä kulkeneet koko matkaa talvireittiä pitkin. Paikoitellen puiden välissä ahkion vetäminen oli hankalaa, mutta edellisen päivän umpihangessa puskemiseen verrattuna silti kevyttä menoa.
Aamu Nammalakurun tuvalla, taustalla vanha autiotupa. Öinen lumituisku oli peittänyt koko maiseman valkeaan kuuraan.
Nousukarvat pitivät hyvin tiukemmassakin ylämäessä, ei tarvinnut kertaakaan tampata ylös v-tyylillä.

Maisema tunturissa oli niin valkoinen, ettei taivaan ja maan välillä ollut mitään kontrastia. Pinnanmuotoja oli todella vaikea erottaa, ja alamäessä meni välillä jännäksi kun rinteen jyrkkyys selvisi vasta vauhdin kiihtyessä.
Sininen hetki tunturimaisemassa, taustalla erikoinen kaksilatvainen kuusi.

Hämärän jo laskeutuessa pidimme evästauon Suopunkijärven kodan risteyksessä. Alun perin oli ollut tarkoitus pitää taukoa sisällä kodassa, mutta päätimme säästää kilometrin edestakaisen hiihdon kotapaikalle ja jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti ennen täydellistä pimeyttä. Jostain kumman syystä siinä vaiheessa päivää kun pimeys alkaa laskeutumaan tuli aina hetkeksi hieman apea olo. Tiesi että matkaa on vielä paljon jäljellä, eikä ennen autiotupaa olisi mitään muuta valonlähdettä kuin omien otsalamppujen luomat valokeilat. Pimeyteen kuitenkin tottui vaelluksen aikana ja siitä alkoi omalla tavallaan jopa nauttimaan. Talvinen luonto on erilainen hämärään aikaan, eläimet liikkuvat mutta niistä näkee useimmiten vain jäljet lumessa.

Tykkylumiset puut näyttivät välillä otsalampun valossa luonnon omilta taideteoksilta, päivällä niihin ei ihan samalla tavalla olisi kiinnittänyt huomiota. Kuultiin matkan varrella myös metson ääntä, ja lopulta bongattiinkin komean kokoinen lintu istumasta kuusen oksalla. Kuultiin myöhemmin että metso oli ottanut kunnolla matsia edellä kulkeneen hiihtoporukan kanssa. Meidän ohi kulkiessamme se oli onneksi niin väsynyt edellisestä taistelusta, ettei jaksanut enää alkaa riehumaan. Lauha sää on saattanut sekoittaa metsoparan pään, linnulla taisi jo olla kevättä rinnassa tai ainakin metsäaukealla näkynyt siksak-kuvio muistutti paljon soidinajan käyttäytymistä. Saattoi toki olla kyse pelkästä reviirinpuolustuksestakin.

Poroaidan ylitys oli ahkion kanssa hieman haasteellinen, mutta tiimityöllä saatiin reki hilattua sillan yli ja matka jatkui.
Pitkällä korpitaipaleella kohti Hannukurua. Maisema ei juuri vaihdellut kymmenen kilometrin aikana, suo ja metsäosuudet vuorottelivat ja meno oli välillä melkoista kestävyysurheilua omia suksen kärkiä tuijotellen.
Oli hieman suhruinen keli, ja niin lämmintä että ahkiota sai vetää takki ja kaikki tuuletusräppänät auki.

Loputtomalta tuntuneen metsätaipaleen päätteeksi saavuimme vihdoin Hannunkuruun puoli seitsemän maissa illalla. Pihapiirin rakennukset ovat niin hajallaan, että niiden keskinäisen sijainnin hahmottaminen pilkkopimeässä oli aika hankalaa. Tärkeimmät eli varaustupa ja sauna kuitenkin löytyivät, ja pääsimme sisään kuivattelemaan hikisiä varusteita. Hyvän savuporokeiton päälle pääsimme vielä nauttimaan Hannukurun saunan erinomaisista löylyistä. Vaikka sitä on elämänsä aikana tullut saunottua jos jonkinlaisessa mökkisaunassa, oli tämä sauna keskellä lapin erämaata silti aikamoinen elämys. Parin hiihtopäivän jälkeen oli mukavaa päästä pesulle ja hiihdossa väsyneet lihakset rentoutuivat hyvin puukiukaan pehmeissä löylyissä. Saunomisen jälkeen ei tarvinnut unta kauankaan odotella.

Hannukurun varaustuvalla aamupuuhissa, ahkio odottelee jo lähtövalmiina vetäjää.
Hannukurun legendaarinen sauna, avantouintiakin taitaa keväämmällä olla tarjolla. Jätettiin muilta osin alkoholijuomat reisssusta pois, mutta yhdet saunaoluet sentään oli hilattava ahkiossa kolmenkymmenen kilometrinkin päähän.
Seuraavana aamuna paikattiin Mikon hiihtäessä rakoille menneet kantapäät compedeilla ja sen jälkeen matka jatkui kohti Sioskurua. Oli ensimmäistä kertaa lähes kirkas aamu, ja tunturimaisemat näyttivät komeilta heikon auringon kajon sävyissä. Hiihdettiin lähes koko päivä avotunturissa, ja maisemat olivat ainakin Suomen mittakaavassa jylhät. Matkanteko oli jälleen helppoa valmista latua pitkin, ja porukkaa tuli vastaan kuin parhaaseen pääsiäissesongin aikaan. Lauhemmat kelit ovat tainneet houkutella väkeä tunturiin tavallista enemmän, viime vuonna samaan aikaan oli hyvinkin hiljaista kun pakkanen huiteli parinkymmenen asteen paikkeilla.
 
Hiihdeltiin pitkän matkaa samaa tahtia toisen hiihtoporukan kanssa, ja saatiin kerrankin molemmat samaan kuvaan. Tässä ollaan juuri saapumassa jylhään kuruun, jonka jälkeen maisema avautui Tappurin tuvan laaksoon.
Kurun toista seinää koristi hyvää vauhtia kehittyvä lumilippa. Tällä kertaa rinne näytti vielä turvallisesta laskulinjalta, teki melkein mieli tampata ylös kokeilemaan miten tellukäännökset tunturisuksilla sujuvat.
Sioskurun risteys Tappurin tuvan lähellä. Hyvällä näkyvyydellä suunnistus oli helppoa, reitti on niin hyvin merkattu ettei huonokaan suunnistaja ihan helpolla pääse eksymään.
Puut ylhäällä tunturissa olivat näköjään todenneet, ettei maksa vaivaa kasvaa länteen jatkuvaan vastatuuleen.


Hannukurusta oli Sioskuruun suunnilleen sama 15 kilometrin matka muin muillakin etapeilla, mutta edettiin tavallista nopeammin kun ei ollut metsätaivalta juuri lainkaan ja saavuttiin tuvalle juuri ennen pimeää. Illalla oli aikaa monenlaiselle puhdetyölle. Pari tuntia saatiin kulumaan letun paiston merkeissä, ensi kerralla kannattaa ehkä varata oma vähemmän yllätyksekäs paistinpannu mukaan mutta tekniikkaa tuli ainakin hiottua ja loppupään letut olivat jo ihan edustuskelpoisia. Maku oli toki jo alusta alkaen kohdillaan. Viereisen autiotuvan asukkaat tosin saattoivat hieman ihmetellä menoa, kun sakeaa savua puski ulos ovesta ja ikkunoista ja palohälytinkin alkoi huutaa jo ensimmäistä lettua paistaessa.

Sininen hetki ennen hämärän laskeutumista. Viritettiin otsalamput valmiiksi alas Sioskurulle laskua varten.
Ensimmäinen onnistunut lettu 🙂 Tätä edeltävät koekappaleet olivat mallia lettukokkeli, möykky ja taikinarulla.

Seuraavana aamuna oltiin edellisen illan lettukesteistä huolimatta lähes tikkana pystyssä, ja päästiin liikkeelle jo aamuhämärässä sinisen hetken aikaan. Matka Sioskurusta Hettaan yllätti kaudeudellaan. Itse en ollut tältä osuudelta enää suurempia maisemallisia kohokohtia odottanut, mutta varsinkin alkupään jylhä luminen kuru ja Pyhäkeroa edeltänyt luminen joen uoma olivat uskomattoman hienoja paikkoja. Huurteiset puut ja sinertävä valo tekivät maisemasta niin satumaisen, että kuvia räpsittiin tiuhaan tahtiin. Pyhäkerolle päästyämme pidimme lyhyen lounastauon, ja selvittelimme loman jatkokuviota säätiedotuksen osalta. Piti päättää jatketaanko matkaa Abiskoon vai Stora Sjöfalletiin, mutta kumpaankin paikkaan oli luvassa melko samanlaista keliä. Jätettiin asia hautumaan ja lähdettiin vauhdilla sivakoimaan viimeistä seitsemää kilsaa kohti Hettaa, sillä normaalin puhelinyhteyden palattua selvisi myös että hakijat olivat jo vaelluksen päätepisteessä meitä odottamassa.

Matka Sioskurulta kohti Pyhäkeroa seuraili pitkään jylhäksi muuttuvan kurun pohjaa. Keväämmällä siellä taitaa virrata jokikin. Lumipyry alkoi jo alkumatkasta, mutta kuljettiin onneksi myötätuuleen.
Välillä oli aika totaalinen whiteout, ei erottanut pinnanmuotoja juuri suksen kärkiä pidemmälle. Jostain valkoisen keskeltä kuitenkin aina löytyi seuraava reittimerkki, eikä tarvinnut kaivaa kompassia esiin.
Mikko innostui testaamaan uudehkojen Altain metsäsuksien laskuominaisuuksia. Tässä edetään vielä varmoin alppikäännöksin ja puuteri pöllyää.
Rinteen lopun jo lähestyessä homma kuitenkin lähti lapasesta, suksen kärjet haukkasivat puuterin alle ja jäivät sinne mutta mies jatkoi matkaa.
Pehmeiden pannujen jälkeen on aika keräillä varusteita ja miettiä millä saisi kammettua itsensä höttölumesta ylös.
Tunturissa tuiskuttaa, mutta kettu antaa suojaa. Kaikenlaisia varusteita on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ulkoiluun kehitetty, mutta turkisreunuksen antamaa lämpöä ja tuulensuojaa ei vielä millään synteettisellä materiaalilla ole pystytty korvaamaan. Tämä kettu on jo uusiokäytössä, se löytyi äidin vanhasta takista ja on sen jälkeen hyvin palvellut kuoritakin lisävarusteena vuorilla ja tunturissa.
Pyhäkeron tuvalle laskeutuessa maisemat olivat suorastaan taianomaiset.
Viimeiset kilometrin sujuivat vauhdilla valmista latu-uraa pitkin, varsinkin sen jälkeen kun otin nousukarvat suksista pois. Mikon suksissa nousukarvat olivat kiinteät, muttei se paljoa näyttänyt menoa haittaavan. Perillä saatiin vanhemmilta kyyti Hetasta Pallakselle autoa noutamaan, ja sen jälkeen kun Golf oli kaivettu esiin kinoksesta päästiin Oloksen mökille saunomaan ja juhlimaan uutta vuotta. Rautu-ateria maistui vielä tavallistakin paremmalta ja pysyttiin ihme kyllä hereillä vuoden vaihtumiseen asti. Käväistiin jopa Oloshotellilla katsomassa ilotulitusta ja ottamassa lasikodassa yhdet drinksut. Niiden jälkeen olikin jo hyvässä hiprakassa kaiken hiihdon ja saunomisen aiheuttaman nestehukan ansiosta. Uusia uuden vuoden lupauksia ei tänä vuonna juuri tullut tehtyä, vanhat lähtivät uusintakierrokselle ja niiden lisäksi (tai jopa sijaan) pitäisi vaan opetella ottamaan elämä kokonaisuudessaan hieman entistä rennommin.
 
Saapuminen Hettaan, takana vajaan kuudenkymmenen kilometrin hiihtovaellus. Pitkän valottoman taipaleen jälkeen pienempikin kaupunki näytti melkoiselta metropolilta.

Jätä kommentti