Jyrkkiä rinteitä ja alppinismia La Gravessa

Tämän talven pidempi laskureissu suuntautui La Graveen ja sen tarkoituksena oli oppia lisää jyrkän laskemisesta monivuotisen Vuoristoretkien oppaamme Rassen johdolla. Mukaan houkuteltiin kissojen, koirien ja kaikkien mahdollisten eläinten ja muidenkin metodien avulla lähtijöitä, mutta loppujen lopuksi La Graven ala-asemalle kokoontui sama ryhmä, joka oli viime keväänä Aiguille du Midin ala-asemalla valmiina valloittamaan Mt Blancin ja laskemaan sieltä suksilla alas eli minun lisäkseni Pirja ja Rasse. Juuri Mt Blancin reissun valmistautumispäivinä lumimyrskyisellä Torinon majalla syntyi ajatus tällaisen reissun tarpeesta. Torinon majan lähellä alas liu’uteltu jyrkkä kuru toi sellaisen tunteen, että jyrkkien kurujen ja rinteiden laskeminen vaatisi hieman harjoitusta ja lisää rutiinia. Näiden tavoitteiden pohjalta sitten kesän ja syksyn aikana kehiteltiin yhdessä Rassen ja Vuoristoretkien kanssa tämä reissu josta seuraavassa lyhyt kertomus.

Etukäteen oli ajatuksena se, että tällä kertaa ylös noustaisiin pääsosin hisseillä jolloin voisimme keskittyä paremmin itse laskemiseen. No tämän erikoisen talven erikoisen lämmin helmikuu oli aiheuttanut sellaisen ongelman, että La Graven hissien eli pohjoisen puoleiset pitkät kurut olivat jäisiä ja hyvin kyseenalaisia laskea, joten ensimmäisenä päivänä suuntasimme yhden La Graven jäätiköllä tehdyn lämmittelylaskun jälkeen kohti vuoren etelän puoleisia rinteitä Vallon de la Sellen puolelle. Pahaksi onneksi vain La Graven ylin sompahissi oli rikki ja niinpä pääsimme heti skinnailemaan.

Ja Rassehan ei olisi Rasse, jos heti ensimmäisen päivän kohteeksi ei olisi valikoitunut yksi La Graven alueen klassikoista eli La Rama, joka onkin todella vaikuttava kuru! Lasku koostui käytännössä kahdesta osasta. Yläosan hieman jyrkempi osuus oli vielä melko leveä, mutta alempana kuru kapeni kapenemistaan kunnes kapeimmassa kohdassa minä hädin tuskin enää mahduin 189 senttisillä Backland 107:llani askeltamaan alas kapeaa kurua. Erityisesti alaosan kiviränni oli kuitenkin vaikuttava kirkkaassa auringon paisteessa, jossa saimme laskun suorittaa. Kirkkaassa auringon paisteessa kauniissa väreissä hohtavat kivet ikään kuin sulkivat laskijat syleilyynsä eikä ränni edes tuntunut kovinkaan pelottavalta vaan enemmänkin kotoisalta, turvalliselta ja miellyttävältä.

Odotellaan, että aurinko vähän pehmittää jäistä rinnettä…
…ja mikäpä näissä maisemissa on odotellessa.
Kapeako…?
Noh…
Se oli toi! Ai, voiko tota laskea…? Noh…

Kun lopulta saavutimme Vallon de la Sellen ja katselimme ränniä alhaalta päin oli olo jotenkin epäuskoinen, että tuoltako sitä oikeasti laskettiin. No sieltä sitä laskettiin eikä epäuskoisuus edes päättynyt tähän vaan lisää oli tulossa. Laskimme loivaa laaksonpohjaa pitkin hiljalleen kohti Saint Christophen kylää ja lämpöaaltohan oli sulattanut alempaa lumet paikoitellen jo kokonaan pois. Oppaamme Rasse oli kuitenkin sitä mieltä, että ei sillä niin väliä ole ja ruohotuppojen yli voi ihan hyvin laskea suksilla ja kyllähän niistä tietysti pystyikin laskemaan. Välillä tuli mieleen Candide Thovex ja Audi Quattron mainos, mutta erityisesti ruohon ja lumen rajapinnat osoittautuivat haastaviksi, että vähän pitää vielä treenata…

Kohti kylää…
…oli lunta tai ei..
…silti lopulta…
…olimme perillä.

Perille kuitenkin päästiin ja pienen ruokatankkauksen jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin päin Rassen vaimon Lotan ystävällisellä kyydityksellä. Muutaman minuutin video ensimmäisestä laskupäivästä löytyy täältä.

Toisena päivänä ajelimme Brianconin suuntaan Serre Chevalierin hiihtoalueelle. Aluksi nousimme kahdella hissillä ylös vuorille.

Tämän jälkeen teimme ehkä yhden pelottavimmista poikkareista joista olen ikinä suksilla tehnyt. Hieman jäinen rinne ja alla odottanut pitkä jyrkkä pudotus ainakin herättivät hyvin. Pahimmassa paikassa Rasse sentään varmisti meidät köydellä.

Aina välillä sitä toivoisi olevansa aloittelija, että pääsisi aloittelijoiden reiteille…

Olo oli varsin helpottunut, kun pääsimme taas vähän tasaisemmalle maalle. Seuraavaksi kapusimme hieman ylöspäin jonka jälkeen laskimme päivän nousun juurelle. Skinnailua tuli likemmäs tuhat metriä, mutta laskukin oli kyllä komea.

Laskimme Combe du Rioun kurun, jossa korkeuseroa taisi tulla likemmäs 1500 metriä. Tämä kuru ei ollut likikään niin kapea kuin La Rama vaan käännöksiä pystyi tekemään hieman rennommin. Kurun yläpäässä oli melkoisen navakka ja kylmä tuuli, joten kontrasti oli melkoinen, kun pidimme evästaukoa kurun jälkeen lämpimässä auringon paisteessa jo lumesta sulaneen vuoriniityn mättäillä.

Combe du Rioun lähtöä ihmettelemässä.
Pirja kurussa, tällä kertaa tilaa oli reilusti.
Tältä näyttää Combe du Rioun kuru alhaalta päin, komea!
Lounastauko lämpimässä auringossa.

Loppumatka sitten liu’uteltiin hiljalleen alaspäin loivaa laakson pohjaa. Erityisen hienoa oli laskea Ailefroiden kiipeilykylän läpi. Oli upeaa nähdä kesäreissuilta tuttu paikka talvella. Ailefroideen ei talvella tule edes tietä vaan kylään pääsee esimerkiksi suksilla. Ailefroiden tunnelma oli erittäin miellyttävä myös näin talvella! Lasku ei kuitenkaan päättynyt Ailefroideen, koska Ailefroideen ei siis talvella pääse autolla.

Jatkoimme suksilla liu’utellen vielä seuraavaan kylään jonne Rasse oli tilannut meille taksin. Ilta tosin venyi tästäkin hieman, koska kävimme ostamassa retkiruuat seuraavalle kahdelle päivälle, jotka oli tarkoitus viettää Tour de la Meijellä. Elävää kuvaa toisesta päivästä voi katsoa täältä.

Kolmantena aamuna lähdimme Tour de la Meijelle. Aamulla nousimme ensin hisseillä niin ylös kuin pääsi ja laskimme Col de la Lauzen, joka ei kuitenkaan tällä kertaa ollut laskuna kovinkaan kehuttava. Lumi oli joko jäistä ja sileää tai jäistä ja epätasaista, mutta käytännössä koko matkan melko epämukavaa laskea. Laskimme alas Sellen laaksoon pysyen kuitenkin mahdollisimman korkealla koko ajan.

Laakson pohjalta jatkoimme skinnaillen kohti Col de la Sellea, josta laskeuduimme lyhyen pätkän köyden avulla alas ja laskimme ainakin edellistä laskua miellyttävämmän laskun alas Refuge du Chatelleretin yläpuolelle pitämään lounastaukoa.

Tuossa keskellä olevalle satulalle noustiin ihan tiukka nousu.

Nousussa Pirja hieman valitteli, että edellisten viikkojen sairastelut painavat ja jaksaminen on tiukilla. No vähän vauhtia hidastamalla homma kuitenkin sujui. Lounastauon jälkeen jatkoimme pääosin edellistä nousua loivempaa skinnailua Refuge Promontoirelle, joka oli siis ihan konkreettisesti KYLMÄ maja. Majalla oli meidän lisäksemme 7 henkilöä. Kaksi nuorta miestä, jotka olivat lähdössä aamuyöstä kiipeämään La Meijen pohjoisrinteille ja viiden hengen ryhmä, joka saapui majalle vain vähän meitä ennen ja joiden illallispöydässä huomiomme kiinnittivät erityisesti isot Leffe-pullot. Hieman ihmettelimme, että kuinka joku jaksaa kantaa olutta vuoristomajalle…? Iltaa vietimme lämmittelemällä kaasukeittimellä evääksi ostamiamme pussiruokia ja veistelemällä salami- ja juustosiivuja patongin päälle. No saihan sitä syötyä niinkin ja iltakin kului ihan rattoisasti. 

Yöllä majassa oli yllättävän lämmin ja herätyskin oli vasta klo 6:30. Aamulla tosin aamiaishuoneen mittarissa taisi olla lämpötila luokkaa +3 C.

Aamiaiseksi keittelimme kahvia ja söimme patonkia sekä salamia ja juustoa. Loput patongit ja juustot säästimme evääksi. Yöllä ulkona oli ollut reilusti pakkasta, joten alkuliuku majalta jäätikölle oli umpijäässä. Heti alkuun saimme kavuta jyrkän kurun. Alkumatkan skinnailimme, mutta jossain kohtaa heitimme sukset reppuun ja laitoimme jääraudat jalkaan.

Aamun ensimmäinen nousu…

Kurun jälkeen laskeuduimme alas jäätikölle kivistä ja lumista harjannetta pitkin. Jäätiköllä taisimme ensin hieman laskea alaspäin, sen jälkeen skinnailimme ylös ja jälleen laskimme alas kunnes saavutimme jyrkän ja kapean kurun, jossa vaihdoimme jälleen sukset jäärautoihin.

Kuru oli tässä vaiheessa vielä varjossa ja lumi melko kovaa. Rassen askeleita oli kuitenkin suhteellisen helppo seurata, vaikka kuru tosiaan olikin erittäin jyrkkä.

Kurun jälkeen saavuimme jälleen tasaisemmalle jäätikölle, jossa pidimme lounastauon. Tämän jälkeen skinnailimme vielä jonkin matkaa suhteellisen tasaista reittiä Tabuchet-jäätikön itäreunaan, josta aloitimme hienon laskun kohti La Gravea. Melkein koko matkan jyrkällä jäätiköllä oli kovan pohjan päällä ohut korppukerros, joka hajosi suksien alla pieniksi jääpaloiksi, jotka valuivat jyrkkää rinnettä laskijan ympärillä auringossa kimallellen. Tunne oli kuin olisi laskenut helmisateen keskellä! Todella upea tunnelma! Alempana metsäisemmällä alueella oli vielä hieman pehmeääkin lunta, mutta ei enää mitään varsinaista puuteria. Aivan alhaalla aurinko oli tehnyt tehtävänsä ja lumi oli todella raskasta ja vaikeaa laskea.

Tuossa näkyy päivän reitti, La Meijen oikalla puolella näkyvästä satulasta nousimme jäätikölle ja kuvan vasemmassa reunassa olevaa jäätikköä pitkin laskimme alas laaksoon.

Pääsimme kuitenkin ongelmitta alas pienen joen varteen, josta kävelimme lyhyen matkan kylään ja hotelli Castillanin terassille nauttimaan auringosta ja oluista. Siinä istuessamme näimme pelastushelikopterin meidän jälkimmäisen ylös kiivetyn kurun lähellä. Toivoimme tietysti, että siellä ei olisi tapahtunut mitään vakavaa… Tour de la Meijen video löytyy täältä.

Aamulla La Graven hississä saimme kuitenkin valitettavasti kuulla huonoja uutisia. Meidän kanssamme Promontoiren majalla olleesta viiden hengen ryhmästä kaksi naista oli kiivennyt köysistönä meidänkin ehkä 3 tuntia heitä aiemmin kiipeämää jyrkkää kurua ja saaneet kivivyöryn päällensä, jonka voimasta he olivat pudonneet 800 metriä alas pitkin jäätikköä ja valitettavasti menehtyneet. Ilmeisesti he olivat olleet viiden hengen ryhmästä ensimmäinen köysistö kurussa, joten kivivyöry ei ollut ainakaan muiden kiipeiljöiden aiheuttama vaan todennäköisesti auringon aikaansaama spontaani vyöry. On erittäin pysäyttävää ajatella, että edellisenä iltana me söimme yhdessä heidän kanssaan illallista Promontoireen majalla tai, että minä olin terassilla ottamassa valokuvia hienosta auringonlaskusta yhtäaikaa toisen menehtyneen naisen kanssa. Hän oli silminnähden innostunut ja iloinen siitä, että oli niin upeassa paikassa rakastamansa harrastuksen parissa ja pääsi näkemään vieläpä hienon auringonlaskun vuorilla. Jotenkin ei voi olla ajattelematta, että siinäkö vuorten maahiset valitsivat kumpi meistä saa elää ja kumman täytyy kuolla? Vai olivatko he kuitenkin vain liian myöhään iltapäivällä auringon lämmittämässä kurussa? Menehtyneet naiset olivat iältään ehkä jotain hieman päälle kolmekymmentä, eli aivan liian nuoria kuolemaan. Toisaalta on lohdullista ajatella, että he kuolivat rakastamansa harrastuksen parissa, mutta toisaalta se tekee tilanteesta vieläkin ahdistavamman. Miksi ihmisen pitää kuolla sellaisen asian takia, jota rakastaa? Jotenkin tämä antaa aivan uuden näkökulman HIMin ja Ville Valon hittibiisiin When Love and Death Embrace… Mielenkiintoista on myös se, miten kuolema kohdataan vuorilla. Meitä oli hississä, jossa kuulimme nämä ikävät uutiset, viisi ihmistä, minä, Pirja, ranskalainen opas ja hänen kaksi asiakastaan. Kun kuulimme tapauksesta kerroimme, että olimme olleet samassa kurussa ehkä kolme tuntia aikaisemmin. Opas kysyi, että Rassen kanssako ja sen jälkeen vietimme jonkinlaisen spontaanin hiljaisen hetken, kunnioitimme hiljaisuudella kuolleiden muistoa, vaikka emme heitä tunteneetkaan sen paremmin. Varmaan aika luonnollinen reaktio, mutta sen jälkeen elämä jatkui. Kaikki lähtivät laskemaan päivän laskujaan. Oppaat varmasti pohtivat ja analysoivat omissa piireissään tapahtuman, mutta La Graven arki jatkui ja jatkuu niin kuin aina ennenkin. Vuori on ottanut omansa ja ne joiden Kuningatar La Meije sallii elää, voivat jatkaa elämäänsä vuoren harteilla…

Ja edellisen päivän surullisista tapahtumista huolimatta, viidentenä päivänä laskimme vihdoin viimein sitä mitä olimme ajatelleet laskevamme koko viikon, hissioffaria La Gravessa. Laskimme eri puolilla jäätikköä jyrkempiä linjoja etsien ja jyrkällä laskemisen tekniikkaa läpi käyden. Taisimme laskea jäätiköllä viikon jyrkimmän laskunkin, mutta itse asiassa avaralla jäätiköllä jyrkkyys ei edes tuntunut samalta kuin jotkut kapeammissa kuruissa laskemamme paikat. Avaran jäätikön lisäksi kävimme myös luolassa jäätikön sisällä. Varsin vaikuttava kokemus sekin!

Päivän kuru oli Col du Lac ja kurun yläpäässä näimme kaatumisen naapurikurussa. Oli todellinen ihme, että holtiton pyöriminen kurua pitkin alas järvelle ei johtanut loukkaantumiseen! Col du Lacin yläosa näytti sellaiselta, että laskeuduimme kuruun köyden avulla ja samalla ranskalainen perhe kyseli meiltä, että onko kuru hirveän vaikea ja uskaltaako sinne laskea… No oppaamme Rassen vaimo, joka laski mukanamme tämän päivän, opasti perheen sitten turvallisemmalle reitille. Aika heppoisin perustein ihmiset tuntuvat lähtevän niinkin haastavaan paikkaan kuin La Grave.

Col du Lac
Alku oli vähän kapea, joten käytimme köyttä.
Ja tältä Col du Lac näytti alhaalta kuvattuna.

Mutta meidän laskupäivä oli oikein miellyttävä. Saimme paljon hyviä laskuja jyrkän lisäksi kumpareilla ja lisäksi söimme erinomaisen lounaan jäätiköllä sijainneella majalla! Viidennen päivän videokooste on katsottavissa tämän linkin kautta.

Viimeisenä päivänä ajelimme Montgenevreen kahdella autolla joista toisen jätimme tien varteen matkan varrelle. Aivan ensimmäiseksi Montgenevressä nousimme ylös alueen eteläpuoleisilla hisseillä, laskimme hieman alaspäin, kiipesimme jonkun matkaa sukset repussa ja laskimme alas tielle ja autolle hienon La Vachetten metsän.

Laskun jälkeen ajelimme takaisin Montgenevreen ja liu’uttelimme loivia rinteitä pitkin Italiaan pizzoille, koska ylemmät hissit olivat kiinni kovan tuulen vuoksi. Lounaan jälkeen jatkoimme ylös Montgenevren pohjoispuolen hisseillä ja treenailimme alueen jyrkempiä rinteitä. Välillä sää oli hieman pilvinen, tuulinen ja kylmä. Jopa muutama pyryalue kulki vuorien ylitse. Välillä pitkissä ja tuulisissa tuolihisseissä meinasi tulla jopa kylmä, mutta jyrkät laskut saivat veren jälleen kiertämään ja kropan lämpiämään! Näiden treenien jälkeen aiemmin kiinni olleet hissit olivat avautuneet ja pääsimme laskemaan vielä reissun viimeisen kurun. Hieno päätös hienolle viikolle! Päätöspäivän videotunnelmia voi katsella täällä.

Viikon viimeinen…
…kuru.

Meidän viikkomme oli erittäin onnistunut ja saimme mitä halusimme! Saimme paljon oppia, kokemusta ja rutiinia jyrkällä laskemisesta, sekä kapeista kuruista että avarammasta jyrkästä maisemasta. Tämän viikon jälkeen on aiempaa paljon varmempi olo lähteä laskemaan jyrkkiä rinteitä. Myös sää suosi meitä omalla tavallaan eli saimme laskea käytännössä koko viikon kauniissa ja lämpimässä auringonpaisteessa. Tour de la Meijen jälkimmäisen päivän ikävä onnettomuus hieman varjosti viikkoamme, mutta kokonaisuutena meidän laskuviikkomme oli hieno ja onnistunut!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s