Jääkiipeily arvelutti kuukausi sitten postatessani tämän. Nyt on kiipeilty ja pohdittu.

Muutama päivä sitten To Menn og et Fosterilla jyrkkä ei edes kovin pitkä pilari tuntui pahalta. Lähdin sille suht hyvin ilman ennakkoluuloja, mutta muutaman metrin matkalla itseluottamus rapisi ja sain jalat vatkaamaan pitkästä aikaa kiipeillessä. Ei siihen paljoa tarvittu: vähän normaalia epäluuloisempi jäänlaatu, pari nihkeämpää ruuvia, yksi iso plate ja sitten vain jyrkkä profiili. En minä missään limiiteillä käynyt eikä tippumisesta tai edes mistään lipsumisesta ollut mitään tietoa. Oli ehkä vähän huono päivä, paljon edellä skagailevien odottelua, sulava putous ja ties mitä muita tekosyitä. Reitin jälkeen jäin miettimään.

Trappfoss oli toinen mieleen jäänyt kokemus. Se oli kanssa kiipeilyllinen haaste, mutta samalla ennen kaikkea komea putous ja paikka. Pääsi johonkin muualle kuin mistä lähti. Profiili oli mahtava rotkon pohjalta. Trappfossilla myös selätin olosuhteet ja haasteet hyvin. Ei jäänyt mitään hampaankoloon. Ehkä vähän hidasta etenemistä, mutta koko reitti hoidettiin kuitenkin tyylillä.

Sabotörfossen oli taas vähän pettymys. Hieno linja ja komea lokaatio, mutta kun oli odottanut loppuun kunnon kiipeilyä oli valmiiksi tehdyt portaat jonkinmoinen antikliimaksi. Se vitosen haaste oli lopulta kaikkia kiivettyjä nelosia helpompi juttu. Melkein jopa piknik-päivä kun odoteltiin edessä turaavia brittejä ja omaa tekemistä ei oikein saanut edes käyntiin. Lähinnä jäi plasir-kiipeilyfiilis.

Mealin kulhossa nautti luonnon ihmeistä, pääsi neitseelliselle jäälle ja kiipesi sen mitä linja tarjosi. Ehkä jopa kaikista eniten sellaista koskemattoman luonnon seikkailua, josta itse nauttii. Olihan sinnekin valmiit polut ja sivistyksen valot näkyivät lähes koko matkan, mutta oli se silti jotain muuta kuin Rjukanin lähiputoukset. Kylillä tai rotkolla kun tahtoo olla sellainen lähikiipeilyfiilis.

 

Erilaisia päiviä ja kokemuksia. Pari kertaa joutui todella haastamaan itseään ja toki useampana pitkänä päivänä oli tekemisen meininki. Illalla mökillä oli aina väsy ja upea olo. Pääsin kokeilemaan jotain vähän vaikeampaa, mutta suurin osa pitkistä reiteistä on tietysti helppoa menoa. Yksi reitti testattiin tarkoituksella vaikeampaa mitä ei aiemmin ole ”voinut” yrittää ja todettiin sen olleen melkein viikon helpoin reitti. Yritin olla ennakkoluuloton ja kokeilla uutta. Rjukan tarjoaa kyllä loistavat puitteet tällaiselle tehokkaalle kokemuksen kartuttamiselle ja kiipeilymetrien hankinnalle. Tietysti olisi vielä täysin toinen juttu tehdä samat asiat jossain vähän syrjäisemmässä paikassa ilman topoa.

Siellä sitä mennään. Löydyn kummastakin kuvasta. Hienoa saada omasta kiipeilystä kuvia vähän eri vinkkelistä. Kuvat: Mika Kulkas.

Tämän talven ehdottomasti paras anti on uudet kokemukset uusilta reiteiltä. Aikaisemmin olen kiivennyt reiteillä liikaa samaa liian helppoa ja liian vaivatonta. Kiipeilyllisiä rajoja on etsitty vain Etelä-Suomen lähimestoissa eikä kunnon seikkailureittejä ole Sjöfallettia lukuun ottamatta ollut. Varsinkin tuossa lähikiipeilyssä tie on näyttänyt umpikujalta ja motivaatio on joutunut tasamaalle. Suurempien vaikeampien putousten löytäminen toi heti sellaisen haasteen joka tuntuu mielekkäältä – ei vain tyhmän rohkealta. Nyt kun on enemmän näkemystä, täytyy myös keksiä keinot toteuttaa omat näkemykset.

Toinen paremmin tajuamani asia on treeni. Täytyy olla valmis kun lähtee kiipeämään talvella. Pitäisi olla parempaa reitinlukua, tajua olosuhteista ja alle kympin pystyt ei pitäisi olla ongelma henkisesti tai fyysisesti. Lisäksi on tietysti miljoonia pieniä asioita jotka voisi tehdä nopeammin ja tehokkaammin helpollakin reitillä. Ja siinä kunnossa pitäisi olla automaattisesti. Oletuksena. Silloin ei tarvitsisi selitellä. Eikä treeni tarkoita mitään norojen liidaamista sydän karrella kotiputouksilla tai draikkaamista jotain kattoja pitkin vaan ihan perus hakusta kiinni pitämistä. Sitä voisi harrastaa varmaan vaikka kellarissa hakuista roikkuen tai jossain jääboulderissa nyhistellessä. Turha sitä on viikonloppukaupalla seisoskolla jonkun viisi metriä korkean putouksen alla ja vedellä siitä aina välillä lämpimikseen ylös. Ensi kaudelle voisi oikeasti miettiä edes pikkaisen ideaa valmistautumiseen ettei kausi taas ole ohi kun alkaa löytää sen varmemman tuntuman.

 

Mitä nyt sitten seuraavaksi? Reissut oli tässä ja olen katsellut Etelä-Suomen ennusteita.Valkealassa olisi varmaan keliä ja toki mixtaa tai kalliota voi kiivetä. Sama juttu motivaation kanssa joka kevät, mutta jos vaikka miettisi tekemistä oppimisen kautta ja jättäisi kaikken erikoisen tavoittelun sivuun. Samallahan voisi verestää tekno- ja pelastautumisopit sekä opetella kovilla kengillä kiipeämistä. Jos jääkaudelle valmistautuminen jäi vajaaksi, niin olisi edes jossain kunnossa kesällä Alpeilla. Voisi pitää mielessä sen, että tekee ensin ne pienet perusjutut huolella helpoiksi ja katsoo vasta sitten jotain maagisempaa päiväohjelmaa.

Tavoitehan on selvä: haluaisin kyetä kiipeämään alppireittejä. Tietysti helposta aloitetaan ja jos suunnitelmat toteutuvat, niin jo näillä taidoilla tulevana kesänä. Silti se tulee olemaan vielä kokemuksen hakemista. Ei oikein tiedä mitä odottaa.

Ensi talvena ennen seuraavaa jääkautta olisi hienoa olla siinä tilassa, että on joku ymmärrys mitä puuttuu ja tietää mitä tarvitsee tehdä sen saavuttamiseksi.