Valmistautumiset oli nyt valmistauduttu. Minun uskoni omaan kuntooni ei edelleenkään ollut vahva. Onneksi tuntui siltä, että jonkinlaista tottumista ohuempaan ilmaan oli tapahtunut. Vapaapäivän otimme todella rennosti. Itse nukuin niin pitkään kuin nukutti. Taisin syödä aamiaisen lähempänä puolta päivää. Emme tehneet juuri mitään päivän aikana, kunhan hengailimme, pakkailimme ja illalla kävimme syömässä.

Lopulta se kauan odotettu ja ehkä myös pelätty torstaiaamu saapui. Söimme aamiaisen Aiguille du Midin viereisessä erinomaisessa kahvilassa ja ostimme myös hieman evästä mukaan huiputuspäivälle. Reppu oli täynnä energiapatukoita ja kaikki oli muutenkin niin hyvässä kunnossa kuin nyt vain pystyi olemaan. Sään parantuminen vain otti vielä hetken ja jouduimme odottelemaan reilun tunnin hissin avautumista. Kun hissi lopulta aukeni, fiilis oli jotakuinkin sama kuin olisi joutunut talven jälkeen kevätlaitumelle karauttavaa lehmälaumaa. Hissiasema oli ehtinyt odottelun aikana täyttyä laskijoista ja hissille johtavan kulukväylän portti hädintuskin pysyi pystyssä, kun innokkaat laskijat ryntäsivät kohti hissiä mahtuakseen ensimmäiseen hissiin. Hissi luonnollisesti sullottiin niin täyteen kuin mahdollista.

Onneksi meidän hissimatkamme päättyi jo Plan de l’Aiguillelle, Midin hissin väliasemalle reilun 2300 metrin korkeuteen. Hissiasemalla laitoimme sukset jalkaamme ja laskeskelimme hieman alemmaksi, josta aloitimme skinnailun ylöspäin. Jonkin matkaan kavuttuamme saavuimme kohtaan, jossa laskeuduimme alaspäin poikkirinteessä. Emme ottaneet nousukarvoja pois vaan liu’uttelimme karvat pohjassa. Hieman hankalaahan se oli, mutta alas pääsimme.

Pian tämän jälkeen saavuimme Glacier des Bossonsille, jossa ylitimme lyhyen jäärailo ja -serakkialueen. Myöhemmin keväällä ja kesällä railoja ja serakkeja olisi paljon enemmän, mutta nyt ne olivat vielä lumen peitossa talven jäljiltä. Railoalueen yli kuljimme köysistönä, mutta viimeisen nousun Des Grands Muletsin majalle kapusimme ilman köyttä. Nousu tuntui todella raskaalta lämpimässä auringon paisteessa, mutta lopulta maja tuli vastaan. Tai no, itse maja ei vielä vaan paikka johon jätimme suksemme yöksi. Itse majalle piti nousta vielä pieni Via Ferrata, itse asiassa aika hauska. Myös maja oli varsin mielenkiintoinen, erityisesti majan vessa, joka oli vain reikä jyrkänteen reunalla keikkuvassa lautahökkelissä. Papereita ei saanut heittää reikään, niille oli oma roskis erikseen.

 

Olimme majalla jo hyvissä ajoin lounasaikaan, joten söimme samantien lounaan, jonka jälkeen yritimme nukkua parhaamme mukaan illalliseen asti ja illallisen jälkeen sitten taas heti yrittämään nukkumista. Tämä kaikki siksi, että tarkoituksemme oli lähteä aamulla liikkelle klo 02. Videokuvaa lähestymispäivästä voi katsella täältä.

 Yö jäi tosiaan lyhyeksi. Herätys oli klo 01:30 ja liikkeelle lähdimme klo 02:00. Ensin ferrata alas, sitten nousukarvat suksien pohjaan ja kapuamaan. Des Grands Muletsin majalta noin 3000 metrin korkeudesta noustaan Mt Blancin huipulle tyypillisesti joko jatkamalla laakson pohjaa ylöspäin Col du Domelle tai nousemalla Dome du Gouterin -harjannetta samaan paikkaan. Laakson pohjaa seuraileva reitti on helpompi, mutta vaarallisempi suurten jääserakkien takia. Me luonnollisesti valitsimme jyrkemmän, mutta turvallisemman reitin. Alkumatkan kiipesimme nousukarvoilla, mutta pian jouduimme laittamaan myös suksiraudat. Matka eteni varsin hyvää tahtia otsalamppujen valossa kunnes saavuimme harjanteen jyrkimmälle osalle, joka sattui tällä kertaa olemaan kovassa jäässä. Toki tiesimme tämän jo etukäteen ja siksi meillä oli kahdet jäähakut ja kunnon jääraudat, ei mitkään alumiiniset vaellusraudat. Minulle ja Pirjalle nousu kävi ihan jääkiipeilytreenistä, kun kumpikaan ei ole jääkiipeilyä juurikaan harrastanut. Pari pätkää menimme ihan varmistamalla ja kylmähän siinä meinasi tulla kovassa jäisessä tuulessa seisoskellessa. Aurinko alkoi kuitenkin kajastaa vähitellen taivaanrannasta, joten toivoa lämmöstä oli. Jossain vaiheessa harjanteen jyrkintä osuutta pystyimme jo luopumaan otsalampuista ja pääsimme jatkamaan päivänvalossa. Jyrkkä ja jäinen harjanne söi voimia, etenkin kun jääkiipeilytaidot ovat tosiaankin rajalliset. Harjanteen jälkeen ylitimme 4000 metrin rajan ja eteneminen alkoi olla ainakin minulla jo melko väsynyttä. Col du Domen laakea kattila tuntui loputtomalta, samoin viimeinen jyrkkä nousu Vallotin majalle, jossa pidimme sentään jonkinlaisen lounastauon, tosin eipä sitä nyt kaksista lounasta ollut mukana.

Pohdin jo Vallotin majalla auringossa istuessa, että tästäkö sitä nyt pitää kääntyä takaisin, alle 500 metriä huipun alapuolelta. Itse olisi jo varmaan kääntynyt, mutta kun Rasse totesi, että ”sukset reppuun ja köydet kiinni, jatketaan”, niin eihän siinä sitten muu auttanut. Hieman yritin kysellä, että kai siltä pääsee alas, jos ei jaksa, pääsee kuulemma… No siitä sitten lähdettiin köysistönä eteenpäin. Samoihin aikoihin meidän kanssamme majalle saapuneet kolme itävaltalaista jäivät vielä pitämään taukoa ja toivottelimme molemmin puolin onnea ja menestystä siinä lähtiessämme. Maisemat olivat todella mykistävät, mutta melko mykistävän raskas oli myös harjanne Vallotin majalta huipulle. Harjanne ei ole yhtä nousua vaan välillä mennään alaspäinkin. Harjanteella alkoi hyvin ymmärtää niitä vuorikertomuksia joissa astutaan yksi askel ja levätään. Välillä tuntui, että ilman Rassen ajoittaisi nykäisyjä köydestä en enää olisi päässyt yhtään mihinkään. Harjanteen aivan viimeinen loiva osuus tuntui loputtomalta. Tuntui, että etäisyys huippuun ei lyhentynyt lainkaan vaan, että huippu siirtyi jokaisella askeleella saman verran kauemmaksi. No kaikesta huolimatta pääsimme loputtomien askelten jälkeen Mt Blancin huipulle reilun 4800 metrin korkeuteen noin kello 13:30, eli melkein 12 tunnin kapuamisen jälkeen. Pirjan kaatuminen ”suorin vartaloin” kuvasti varsin hyvin minunkin tuntemuksia.

Rassen reissuilla ei huipulla kuitenkaan tuhlata aikaa. Rasse otti meistä kuvan ja pari kuvaa ehdittiin ottaa noin muuten, sitten sukset jalkaan ja alas. Aivan terävimmillään eivät minun aivoni tainneet olla, kun en oikein tajunnut, että onko videokamerassani virtaa vai ei. No lopputulos oli se, että oli jättänyt kameran kuvaamaan ja onneksi olin. Laskusta tuli ihan hienoa videokuvaa, kunnes lopulta vaatteita vähentäessäni luulin, että virtaa ei enää ole ja tungin kameran reppuun. Siellä se varmaan kuvasi vielä puolisen tuntia tämänkin jälkeen, virtaa siis olisi kyllä riittänyt.

Mutta itse lasku oli todella mykistävä! Keli oli upea, lumi oli loistavaa ja maisemat aivan mahtavat! Se tunne, kun lasket Alppien korkeimmalta vuorelta auringossa hyvässä lumessa ja näet miltei koko vuorijonon alapuolellasi on todella sanoin kuvaamattoman hieno! Ainoa miinus puoli oli se, että pitkä nousu oli vaatinut veronsa eikä korkea ilmanalakaan tilannetta helpottanut, jalat olivat melko väsyneet. Siitäkin huolimatta laskeminen oli upeaa! Tosin Des Grands Muletsin majan jälkeen lumi muuttui sohjoksi ja laskeminen entistä raskaammaksi.

Glacier des Bossonsin railoalueen menimme tällä kertaa ilman nousukarvoja, vaikka Pirjan kanssa vähän epäilimmekin homman toimivuutta. No yli pääsimme. Oli kuulemma kiire hissille eikä ehtinyt vaihdella nousukarvoja. Jäätikköalueen jälkeen oli edessä nousuosuus ja minä olin siinä kohtaa jo niin poikki, että alkoi hieman hissille ehtiminen huolettaa. Toki se hissi sinänsä motivoi antamaan ne viimeisetkin voiman rippeet, koska vaihtoehto oli kävellä laaksoon. Ja tämä ei vielä ollut edes se viimeinen nousu, vaan jo melko lähellä hissiasemaa jouduimme kapuamaan vielä onkin verran ylöspäin, tosin sen hetken jaloilla sekin oli melkeinpä liikaa. Mutta sekin nousu loppui aikanaan ja jäljellä oli enää viimeinen laskettelu hissiasemalle. Lopulta ei tullut edes kiire, ehdimme ilmeisesti toiseksi viimeiseen hissiin. Sen verran herätimme myös huomiota, että pääsimme brasilialaisen vanhemman pariskunnan rouvan kanssa kuvaan ja suomalainen isä ja poika, jotka olivat käyneet Midillä maisemia ihailemassa, kyselivät, että ihanko huipulla asti kävitte. No siellä kävimme, vaikka tiukkaa paikoin tekikin.

Ja loppuun sitten vielä pieni yhteenveto ajatuksista mitä Mont Blancilla käynti herätti. Talven aikana tosiaankin oli ollut tarkoitus harjoitella edes puoli tosissaan tätä reissua varten, mutta sairastelut vievät terän harjoittelulta ja Chamonix’iin saapuessa olo oli todella epävarma. Vielä pari viikkoa aikaisemmin kunto oli tuntunut todella huonolta, mutta viimeisen viikon aikana olo oli jotakuinkin normalisoitunut ilmeisesti antibiootti- ja kortisoonikuurin ansiosta. Alku Chamonix’ssakin tuntui jotenkin vaikealta ja raskaalta. Torinon majalla tuntemukset kuitenkin paranivat merkittävästi. Korkealla oleminen alkoi tuntua paljon paremmalta ja kuntokin tuntui olevan ainakin jonkinlaisessa noususuunnassa.

Huiputuspäivä oli ehkä elämäni raskain päivä, mutta pääsimme huipulle ja myös alas sieltä. Noin periaatteessa Mt Blancilla käynti ei ole paljon jotain normaalia vaativampaa hiihtovaellusviikkoa kummempi, mutta henkisesti se vaati paljon enemmän. Jo se, että Mt Blanc oli ollut noin vuoden ajan konkreettinen tavoite, josta oli puhuttu siellä ja täällä, asetti jonkinlaisia paineita. No sinänsä minkäänlaiset ”paineet” eivät ole koskaan hyvä asia, kun puhutaan vuorikiipeilystä, mutta etenemisemme oli lopulta kuitenkin oppaamme Rassen varassa, eli paineet eivät aiheuttaneet meille mitään turhaa riskinottamista. Nämä paineet kuitenkin aiheuttivat sen, että huipulle pääsemiseen tuli keskityttyä ja panostettua myös henkisesti.

Huipulle pääsemisen jälkeen olo oli melkoisen tyhjä. Sinänsä olin tämän arvannutkin etukäteen ja mm. siksi varannut jo vuosia vaivanneiden poskionteloiden leikkauksen reissun jälkeen. Oikeastaan sekä touko- että kesäkuu meni ihan vaan sillä ajatuksella, että ei hirveästi jaksa panostaa mihinkään liikkumiseen, joka vaatii henkistä panostamista. Aika meni ensin leikkauksesta toipuessa ja kun oli taas liikkumiskunnossa, niin tuli tehtyä kaikkea ”hauskaa”, kuten treenailtua uudella maastopyörällä. Tämän takia en tälle kesälle ole myöskään suunnitellut mitään suurempia kiipeilyjuttuja, jotka vaatisivat henkistä panostamista. Ehkä loppukesästä voisi jonkun viikonloppuassaultin tehdä, jos kelejä ja aikaa on ja jos on tullut kiivettyä tarpeeksi.

Vaikka huipulla käynti ja Mt Blancilta alas laskeminen suksilla olikin todella upea kokemus, niin koko viikon mielessä pyöri kuitenkin ajatukset siitä, että tällainen kiipeily ei ole enää aivan riskitöntä. Jääserakit ja -railot eivät ole välttämättä omissa tai oppaankaan käsissä. Yllättäviä asioita voi sattua. Myös keli on asia, jota ei voi täysin hallita. Torinon majan päivien aikana sattuneet kuolemantapaukset Haute Routella olivat ikävä muistutus tästä. Myös nämä potentiaaliset vaarat vaativat henkisesti paljon.

Reissun jälkeen on ollut myös sellainen olo, että ”mitäs nyt”. Tällä hetkellä ei ole vielä mitään erityistä tavoitetta mielessä tuleville vuosille, mutta eiköhän niitä tavoitteita vähitellen taas kehkeydy. Koko viikon aikana tuli pohdittua paljon, että miksi tällaisia juttuja ylipäänsä tekee? Eikö voisi vain tehdä jotain hauskaa ja mukavaa lomalla? Ehkä näissä jutuissa kuitenkin on joku ”pointti”…näitä pohdintoja ja nousupäivän muitakin tunnelmia voi katsella täältä. Nyt sitten vietämme kesän leppoisasti loppuun ja kohtahan se uusi hiihtokausi jo onkin ovella…